maanantai 8. tammikuuta 2018

Jatkoaikaa eläinlääkärin kanta-asiakkuuteen lunastettu

Erittäin rankka päivä takana. Minähän olen sellainen ihminen, että viedessäni koiria rokotukseen, olen jo kysymyssä kuinka paljon koirilla on vielä elinaikaa...

Viime yönä Titon kunto romahti isosti. Nukuin noin tunnin pätkissä sohvalla pitäen kättä Titon kyljen päällä. Ulkona käytiin ihmettelemässä ja katsomassa toisiamme silmiin muiden ihmisten vielä nukkuessa. Kysyin Titolta hiljaa kuiskaten: Mikä sulla on?

Tito ei osannut sanoa. Enkä osannut minäkään. Aamulla soitin noin 15 sekunnin välein eläinlääkäriin ja jyräsin muiden soittajien ohi viittä vaille ennen kuin vastaanotto olisi virallisesti ollut auki. Sain ajan heti ja niin lähdin pojan kanssa tohtoria katsomaan.

Tässä vaiheessa olin jo valvonut lähes koko yön ja itkenyt silmäni punaisiksi. Kun eläinlääkäri kysyi, mikä koiraa vaivasi, purskahdin itkuun ja sain kyynelteni läpi kerrottua, että jotain on nyt isommin vialla. Että masun seudulla ei ole kaikki hyvin.

Tohtorimies päätti ryhtyä heti tuumasta toimeen. Hän alkoi ultrata Titon masua, ja yritin siinä keventää omaa tunnemyrskyäni kysyen, kuinka monta pentua sieltä on tulossa. Tohtori jopa naurahti...

Ja sitten alkoi näkyä. Näytölle tuli aivan väärän näköinen virtsarakko ja liian iso möllykkä, jonka piti olla eturauhanen.

Tito kipattiin selälleen ja pidin sitä etutassuista kiinni. Siinä me katsoimme toisiamme, kun tohtori tuikkasi neulan masusta sisään. Hän joutui vaihtamaan pian toiseen neulaan, koska virtsarakon seinämät olivat niin valtavan paksut, ettei neula meinannut mennä läpi lainkaan. Minä kerroin Titolle, miten hieno Supermies se onkaan ja tohtori sanoi, että kyseessä oli nyt kaikkien helpoin koira-asiakas, mitä hänellä on ollut. Hymyilin ja silitin Titoa. Luottokoira.

Virtsarakosta otettu näyte ei suinkaan ollut keltaista niin kuin vielä viime torstaina. Nyt se oli lähes pelkkää verta. Näyte näytti inhottavalta ja tohtori taisi nähdäkin, että olin hieman järkyttynyt. Hän osasi kuitenkin asiansa ja kertoi jämäkästi, että koiraa ei tarvitse lopettaa. Että ei kyse ole niin isosta asiasta. Oloni oli tämän jälkeen vain hieman parempi. Olimmehan eläinlääkärissä. Sinne menee eläimiä, jotka eivät koskaan kävele sieltä pois.

Tito sai akuutisti troppeja jo paikan päällä ja reseptillä haimme heti käynnin jälkeen lisää apteekista. Kävelin aurinkoisessa pakkassäässä ja tunsin, miten pakkanen hiipi poskilleni kuivuneisiin kyyneliin asti.

---

Nyt illalla Tito on edelleen iloinen. Se on koko ajan ollut. Mutta nyt siitä on poistunut levottomuus, jota sillä oli jo hieman eilen illalla, mutta erityisesti yöllä. Se nukkuu parhaillaan pois univelkojaan ja on varsin tyytyväinen, koska ruokakupista on löytynyt tänään vain hyvää jauhelihaa eikä nappulan nappulaa. Totti on tämän myös huomannut, ja se onkin esittänyt menestyksekkäästi mielensäpahoittajaa koko päivän.

Näin tänään. Huomenna vahvempana ja toivottavasti päästään jatkamaan vuotta niin upeasti kuin ensimmäinen viikko ennusti.


A post shared by Tito & Totti (@totti_tito_) on




perjantai 5. tammikuuta 2018

VETO! – Fiilistelyvideoita

On kovasti mahdollista, että pari bordercolliepoikaa suuntaa ensi kuussa oikeiden vetokoirien pariin kahinoimaan.

Jotta varmasti päästään tunnelmaan, kokosin tähän meidän vetovideoita. Muitakin pätkiä löytyy, mutta ne täytyy taikoa vielä tiedostoista katsottavaan kuntoon.




keskiviikko 3. tammikuuta 2018

VETO! – Löydettiin talvi




Vuoden 2017 aikana tuli tehtyä todella vähän vetoja. Talvilomalla Tahkolla käytiin lyhykäinen pyrähdys ja tammikuussa Marin kanssa toinen. Muita ei tule tältä istumalta mieleeni. Marin kanssa käyty lenkki tapahtui kuudella koiralla: huskyja keulassa ja keskellä, bortsupojat pyörässä eli voimapesinä heti reen edessä.

Tässä tuosta kyseisestä reissusta kirjoitetut postaukset:


Silloin oli ihan "pientä" säätämistä. Ensinnäkin märkää lunta, kaksi ihmistä painona ja koirilla vaikeuksia löytää yhteinen rytmi. Huskyt ottivat kevyempää  tahtia, jolla voisivat matkata Kuusamon kautta Siperiaan ja sieltä vielä Jäämeren kautta Lofooteille. Tito ja Totti puolestaan lähtivät liikkeelle ajatuksella, että kaikki tai ei mitään. Erityisesti Totti, jolle jokainen lähtö saattaa olla elämän viimeinen eli paras ja siihen on täräytettävä jokaisella lihaksella ja huudolla matkaan. Ja tietysti nuorukainen on osannut opettaa tätä asennetta myös Titolle, joka osaa nykyään myös karjua "MENNÄÄNJO"-huutoaan. Odottaa vähän aikaa hiljaa mukakuuliaisesti ja siitä säntää valjaisiin nojaten huudon kera. Sitten odottaa taas sen näköisenä, ettei ole mitään sanonut. Ja sitten taas huuto ja kiskaisu. Miten taitavaa...

Miten kummassa nuo ovat näin huonoille tavoille oppineet? Tässä resepti vastaavan käytöksen opettamiseen:

Tärkein asia on olla hankkimatta hyvää jarrua tai oikeastaan jarrua ollenkaan vedettäviin kulkupeleihin! Ei jarrua sparkkiin, kickariin tai edes narujarrua pyörään. Näin voidaan varmistaa, että ihan jokainen kerta, kun koirat vähän kiskovat, ne pääsevät ainakin muutaman sentin eteenpäin ja palkkautuvat tästä kauniista käytöksestä. Kun tätä toistaa useita kertoja, vahvistuu käytös ihan tuosta noin vain ja n o p e a s t i.

Toinen muistettava asia on hermostuminen. Ihan huolella. Perkelettä ei sovi säästää. Eikä sellaista pienen epätoivon säestämää "ODOTA!"-karjaisua jonkin sievän "EI!"-huudon kera. Tärkeää on, että koirille ei ole opetettu näitä käskyjä mitenkään. On hyvä vain huutaa jotain turhautuneena tarkoittamatta oikeastaan mitään.

Kun koirat ovat päässeet jokaisella nykäyksellä vähän eteenpäin, niitä ei ihan hirveästi haittaa, vaikka joutuisivat palaamaan taaksepäin sen jälkeen. Kun näitä toistoja saadaan useita, ei ole koirien kannalta riittävä vahviste, että pienen hetken paikalla pysymisestä pääseekin matkaan. Koirat palkkautuivat niin eteenpäin rykimisestä kuin paikalla pysymisestäkin. Kaikki oli kannattavaa.

Eilen lähdettiin ajamaan Helsingistä kohti Jämijärveä. Vajaan kolmen tunnin aikana ehdittiin Marin kanssa jutustella kaikenlaista. Kyllä vanhat työkaverit ja joskus yhteisiä hallivuoroja jakaneet koiraihmiset keksivät puhuttavaa.

Perillä todettiin, että täytyi näköjään ajaa kolmisen tuntia, jotta löydettiin talvi. Pakkastakin oli asteen verran. Juuri sopivasti, että välillä sormia kylmäsi ja takin sai vaihtaa kuoriversiosta topattuun. Juuri sen verran, että käsineet eivät kastuneet kokonaan ja lumi oli kuivaa. Tiedättehän, kuivaa lunta?


Pojat ja Marin koirat otettiin autosta. Huskyt olivat viehättäviä flexeissä. Niin kevyet liikkeet ja ylväät katseet. Ja sitten kaksi mustavalkoista nulikkaa, jotka kirmasivat lumipenkoissa ja kävivät välillä tutisemassa innosta tyttöjen vieressä. Iiiiiihania tyttöjä!

Reki valmiiksi, huskyt keulaan ja pojat pyörään. Koska koiria oli nyt vain neljä, jättäydyin suosiolla pois. Edessä oli 8-9 kilometriä vetoa, iso reki (sellainen jykevämpi) ja minun koirillani aivan kehno vetokunto. Kun vielä lisäsi tosiasian, että Tito ja Totti olivat kaksi edellistä päivää juosseet vapaana yhteensä noin 16 tuntia, oli ihan kannattavaa jättää ylimääräinen 65-kiloinen kakkoskuski pois.

Tito ja Totti olivat heti räjähdysherkkiä. Nyt oli onneksi se etu, että saatoin toimia handlerina eli varikkohenkilökuntana eli riitojen sopijana Marin ollessa valmiina jalaksilla. Marilla on oikeaoppisesti reessään niin ankkurijarru, joka isketään maahan, kuin hidastava jarrukin, jota voi painaa jalalla. Toki keksin nämä jarrujen nimet tässä itse sen mukaan, mitä ne omasta mielestäni ovat. Joka tapauksessa, molemmat jarrut ovat sellaiset, joita meillä ei ole esimerkiksi sparkissa. Hupsista!

Asettelin pojat omille puolilleen ja sitten odoteltiin hetkinen, että ne vain seisoivat eivätkä huutaneet tai temponeet. Tytöt keulassa kokivat varmaankin myötähäpeää. Miten heidän valjakkoonsa oli valittu noin huonosti käyttäytyviä yksilöitä?


Siinä olikin pojilla sitten mahdollisuus osoittaa, että olivat ansainneet paikkansa. Ja millä pojat voivat tehdä tyttöihin perinteisesti vaikutuksen. Eivät soittamalla suutaan, vaan lihaksilla tietysti! Siksi pojat olivat pyörässä eli tekemässä fyysisesti kuormittavinta osuutta valjakossa.

Niin lähti valjakko matkaan. Hävisi puiden väliin ja minä jäin seisomaan keskelle hiljaisuutta. Alkoi odotus. Join lämmintä raakakaakaota ja annoin ajatusten kulkea. Päädyin ajatukseen, jossa mietin tilannetta, että olin juuri antanut kaksi koiraani toisen ihmisen valjakkoon ja jäänyt itse pois. Minun koirani olivat jossain. Neljä vuotta sitten olisin saattanut pyörtyä vastaavassa tilanteessa. Mari käytti eri käskyjä kuin minä. En tuntenut Marin kahta keulassa olevaa koiraa. Mitä jos jotain tapahtuisi? Mitä jos Mari joutuu pysähtymään ja jatkamaan sen jälkeen? Miten se onnistuisi? Pilaisiko Mari koirani?

Hymyilin ja join hiljakseen kaakaota. En miettinyt edellä mainittuja kysymyksiä lainkaan. Mitä ikinä tapahtuisi tai olisi tapahtumatta, minä en siihen voisi nyt vaikuttaa. Kyllä Mari ne koirat takaisin toisi. Ja olinhan sanonut pojille, että huonosti käyttäytyvät joutuvat Marin rekipussiin – eivätkä saisi katsoa maisemia. Aika paha rangaistus.

Meni kolmisen varttia ja Mari laittoi viestiä, että olisivat kohta perillä. Menin heitä vastaan. Oli jo pimeää. Oli hiljaista ja pimeää. Kunnes näin kaukana puiden välissä valon. Valo siirtyi tasaisesti puiden lomassa ja tuli lähemmäksi. Niin tuli valjakko esiin. Neljä väsynyttä koiraa ja Mari. Olin aivan uran vieressä ja kohdallani pojat harkitsivat tulevansa luokseni, mutta Mari sai hienosti käskytettyä pojat jatkamaan matkaa loppuun asti.


Mari kävi käskemässä Titon ja Totin maahan ja juotti omat koiransa. Minun koirani eivät osaa tuollaista. Että juotaisiin tai syötäisiin heti hommien jälkeen. Ne olivat aivan väsyneitä. Selvästi onnellisia, mutta myös kaikkensa antaneita.

Veto oli mennyt hyvin. Mari oli pitänyt yhden tauon ja Tito oli hetken katsonut kieroon, kun Mari oli pyytänyt makaamaan pysähdyksen ajan. Toisella kehotuksella Tito oli mennytkin jo maihin kuin olisi ollut ihan luonnollista olla Marin käskytettävänä. Totti nyt lösähtää vedon jälkeen muutenkin maahan. Muutaman muunkin pysähdyksen Mari oli tehnyt ja pojat olivat yrittäneet pistää vähän ylimääräistä tohinaa lähtöihin. Mutta muistatteko ne jarrut? Aivan, reki ei liikkunut mihinkään Titon ja Totin temppuilusta huolimatta. Marilla oli mahdollisuus pysyä rauhallisena, käydä kääntämässä Tito oikein päin (se saattaa joskus kääntyä 180 astetta kysyessään lupaa lähtemiseen) ja vain odottaa, että hieman päästään pehmenneet mustavalkoiset odottivat kiltisti paikallaan. Mari myös kertoi, että joka kerta oli mennyt vähän edellistä paremmin. Toki Tito ja Totti lähtivät aina voimalla liikkeelle, kun käsky kävi, mutta hötkyily ja hölmöily alkoivat vähentyä. On se kumma.

Näin tuli nykäistyä talvikauden vedot käyntiin. Josko pk-seudullekin saataisiin vielä lunta ja vähän pakkasta, niin pääsisimme harjoittelemaan enemmänkin!