tiistai 18. joulukuuta 2018

Narulelut for Life

Koirien lelut muuttuvat koko ajan. Niin muuttuvat ruoat, vaatteet ja muutkin koirien vermeet. Oli niitä meilläkin joskus aika tavalla. Pantaa ja talutinta joka lähtöön. Eri värejä, eri materiaaleja, eri tarkoituksiin. Pari vuotta on menty nyt parilla hihnalla ja parilla pannalla. Valjaita on muutamat koiraa kohti, koska vetämiseen, vaeltamiseen ja liinan päässä pihalla olemiseen on omansa.

Leluja on koko ajan vähemmän. On patukat, narupallot, lussupallot, parit kelluvat lelut ja sitten on narulelut. Jälkimmäisiä on oltava. Olen monenlaisia leluja kokeillut koirien kanssa ja aina päätynyt takaisin naruleluihin. Niistä olen tehnyt eri mittaisia ja paksuisia. Olen tehnyt trikookuteesta ja fleecestä. Ajattelin kerätä tähän omia ajatuksia siitä, miksi narulelut ovat niin ykkösiä.
  • Mahdollisuus tehdä leluista juuri sen mittaisia ja paksuisia kuin on tarve.
  • Punoksesta voi tehdä löysän ja pehmeän tai tiiviin ja kovan. Eri "suisille" koirille erilaiset kovuudet.
  • Epävarmojen koirien kanssa leikkimiseen ehkä parasta ovat piiiiitkät narulelut, joissa ihminen ei tule liian lähelle koiraa.
  • Kahdella narulelulla vaihtokauppojen tekeminen on helppoa.
  • Lyhyet toimivat patukkoina.
  • Narulelut joustavat ja ovat näin koiran niskalle armollisempia kuin joustamattomat lelut.
  • Pitkät lelut säästävät ohjaajankin selkää...
  • Narulelut on helppo pestä.
  • Kahden tai useammankin koiran välisiin vetoleikkeihin pitkät narulelut toimivat loistavasti.
  • Punokseen voi tehdä lenkkejä tai lisätä esimerkiksi pallon, joka auttaa heittämisen tarkkuuteen.
  • Narulelut eivät polta käsiä.
  • Narulelut kestävät hyvin!
Onhan noita syitä monia! Joskus yksinkertainen toimii hyvin eikä tarvita kaikenlaisia vempeleitä.

Erikseen on tietysti sanottava, etteivät narulelutkaan toimi aina kaikille koirille. Toisille toimivat vinkuvat tai muunlaiset lelut paremmin. 



torstai 7. kesäkuuta 2018

perjantai 4. toukokuuta 2018

Kulkusten viimeinen kilahdus

Aikaisemmin olen asioinut eläinlääkäreillä vain Helsingissä. Ystävälläni oli mahdollisuus ottaa Tito vastaan maalla eli Helsingistä noin 25 minuutin ajomatkan päässä, joten Titoliini kiikutettiin tänään sinne.
Täytyy sanoa, että tunnelma oli aika erilainen aikaisempiin eläinlääkärikokemuksiini verrattuna. Aikaa oli, kiirettä ei ollenkaan, rentoja työntekijöitä vahvoilla kädenpuristuksilla ja sellainen hoivaava energia, että nyt tehdään Titon olo mahdollisimman hyväksi. Paljon hyvää on toki ollut aikaisemmilla eläinlääkärikäynneillä, mutta nyt tuntui oikein erityisen hyvältä. Vai johtuuko siitä, etten vollottanut yhtään Titon rauhoituksesta huolimatta? Sen jälkeen, kun olen yhden koirani lopettanut, olen ollut aivan huonona joka kerta Titoa tai Tottia rauhoitettaessa. Toimenpide näyttää ja tuntuu samalta kuin koiran lopettaminen.


Tito kävi ensin kirmaamassa viereisellä pellolla suurimmat energiat pois. Tiedossa oli, ettei samanlaista revittelyä voi ainakaan viikkoon tehdä, joten oli hyvä saada vielä nautiskella kunnon spurteista. Juoksentelujen jälkeen Titon pikkuiseen peppuun tuikattiin rauhoittavaa. Totilla on valtava takakontti, mutta Titolla on aina ollut kapea ja siro peräsin. Jatkuvasti vatkaava häntä alkoikin vartin jälkeen hidastaa tahtiaan ja lopulta tuo spagetiksi muuttunut mustavalkoinen kannettiin leikkaushuoneeseen.

Odotushuone oli aivan hyvä, mutta minä päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja lähdin lähellä olevaan metsään tarpomaan. Niin kaunis sää ja lämmittävä aurinko, etten suinkaan halunnut sisätiloissa aikaani viettää. Makasin lopulta ison kiven päällä pari tuntia auringossa. Kelpasi minulle odotushuoneeksi!

Parin tunnin kuluttua palasin klinikalle ja pääsin leikkaushuoneeseen istumaan Titon viereen lattialle. Siinä oltiin noin tunti ja odoteltiin, että Tito heräilee. Häntää se jaksoi vispata aina, kun kuuli ääniä, mutta muuten poika oli aivan taju kankaalla. Lopulta kannoin Titon odotushuoneen lattialle ja odottelin siinä vielä toisen tunnin, että kyytini saapuisi.



Kotona Tito ei halunnut kävellä askeltakaan. Tito halusi jäädä tasan siihen, mihin olin sen autosta nostanut. Sitä ei voinut edes vetää hihnasta liikkeelle, koska muuten tikkiosa olisi laahannut pitkin maata. Joten kannoin Titon sisään. Varmasti sillä oli pissahätä, mutta ajattelin, että on aivan se ja sama, tekeekö tuo lammikon sisälle. Niitä on viime aikoina siivoiltu muutenkin paljon. Pari lammikkoa menee vielä helposti vaikka vasemmalla kädellä siivoten.
Sisällä Tito vain nukkui ja välillä narisi kummasti. Samanlaista äänimaailmaa kuin kynsiä leikattaessa. Turhautunutta "tää on tylsää ja tyhmää ja mä haluun pois"-marinaa.
Loppupäivän aikana olen vienyt pojat yhdessä ulos. Tito on ollut ulkona ilman tötteröä ja kytkettynä, jotta se malttaisi vähän pysyä rauhallisena. Sen jälkeen, kun rauhoittavat olivat kokonaan poistuneet Titosta, se on ollut aivan sitä mieltä, että taluttimilla voisi leikkiä ja muutenkin vähän rymistellä pitkin asuntoa. Totti on saanut tapansa mukaa juosta ulkona mielensä mukaan vapaana.
Titolle on luvassa hihnalenkkejä ja Totille luksusta eli pyörälenkkejä ilman velipuolta.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

ARVONTA – Hurtta Explorer talutin

Lisäsin Titon ja Totin Facebook-sivulle arvonnan. Käykäähän isojen koirien omistajat osallistumassa, jos teillä on tarvetta uusille taluttimille!

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Ahne koira näkee unta

Yleensä sanotaan, että koira näkee unta esimerkiksi pupun perässä juoksemisesta tai vapaana juoksemisesta muutenkin. Totti näkee unta syömisestä. Tietysti.

perjantai 23. helmikuuta 2018

Elä nyt missä ikinä meetkin


Pari päivää sitten päätin toteuttaa pienen jännityksen kera ajatuksen, että lähtisin toisen kerran tekemään vetohommia – sekä Titon että Totin vetämänä. Siis molemmat eli kaksi koiraa eli enemmän nopeutta eli enemmän jännitystä eli enemmän ehkä huono ajatus.

Tuumasta toimeen. Molemmille pojille valjaat jo kotona päälle, jotta niistä innostuminen ei lähtisi aivan käsistä ennen h-hetkeä. Käveltiin tuhmasti koirat vapaana tovi, jotta päästiin lähemmäksi merta. On siinä ihmisillä kauhisteltavaa, kun autojen ja bussien vieressä lompsittiin menemään. Eihän nuo ihan kuono kiinni reidessäni kävele, mutta siinä vieressä. Sillä tavalla rennosti. Totti välillä vähän pidemmällä, mutta sitten se odottaa ja jatketaan yhdessä matkaa. Ei ole niin justiinsa. Kunhan pakka pysyy kasassa. Jos ei pysy, on taluttimia mukana. Ja kun tulee ihmisiä vastaan, käsken koirat penkkaan odottamaan tai maahan makaamaan.

Päästiin lopulta isojen peltojen väliin, josta ajattelin aloittaa. Kengät lumilautakengiksi, varusteiden tsekkaus, lauta kiinni ja Tito liinan jatkeeksi. Ajattelin tunnustella menoa aluksi vain Titon kanssa. Olihan takana kokonaiset yksi aikaisempi lumilautaveto. Tuntui hyvältä ajatukselta ottaa vähän tuntumaa hommaan ennen kuin laittaisin kaksi pahvipäätä yhdessä vetämään. Eivät ne yksinään ole niin pahvipäitä. Mutta yhdessä... Oh well...

Joten ei muuta kuin pulikasta kiinni, Titolle lupa mennä eteenpäin ottamaan liinaan tuntumaa ja lopulta vetokäsky. Totti otti heti kovan spurtin kauaksi. Kai se ajatteli itsekin vähän vetävänsä. Oli kuitenkin valjaat ja tuttu vetokäsky. Hassu. Siellä se paineli pitkällä menemään ja kääntyi lopulta ihmetellen, kun en ollutkaan valjaissa mukana roikkumassa. Tito sen sijaan aloitti vedon hienosti intoa puhkuen.

Ehdittiin Titon kanssa päästä jo kovaan vauhtiin, kun tulikin tilanne. Alun kovassa vauhdissa asiat tapahtuvat nopeasti. Kuten se, että keskellä tietä oli yht'äkkiä hiekkaa koko tien leveydeltä. SEEEEIS! ja lauta salamana poikittain. Ei hätää, jarrutus tapahtui pari metriä ennen hiekkaa ja Tito pysähtyi. Se, mikä ei mennyt niin hyvin, oli polvi. Tuntui niksahdus tai napsahdus. Joku kivulias asia tapahtui polvessa. Noh, onhan sitä ennenkin sattunut ja tapahtunut. Lauta irti ja kainaloon, hiekasta yli kävellen. Ajattelin toisella puolella laittaa laudan takaisin kiinni, mutta kappas, sehän ei onnistunutkaan. Vasemman jalan sain hyvin kiinni, mutta yrittäessäni nostaa toista jalkaa siteeseen, meinasin oksentaa kivusta. En siis laittanutkaan lautaa kiinni eikä matkakaan jatkunut ihan heti.

Seuraavat kolme varttia makasin sinitaivaan alla auringosta nauttien ja omaa jalkaa veivaten. Muutaman kerran yritin laittaa lautaa kiinni, mutta ei vain pystynyt. Sattui liikaa. Sattui aivan perkeleesti(anteeksi ruma sana). Koirat viihtyivät hyvin vapaana lumessa peuhaten. Jotenkin ihana sää aiheutti sen, etten osannut olla huolissani. Mietin kyllä, voisiko Kepo tulla hakemaan ja että mikähän siinä polvessa nyt oli. Että onhan sitä ennenkin kovasta vauhdista jarruteltu.

Jossain vaiheessa sain toista jalkaa apuna käyttäen "työnnettyä" kipeää jalkaa. Yritin saada saman efektin aikaiseksi kuin jonkun vetäessä jalkaa. Tunsin kipua polvessa ja sitten niks-naps, jokin paine vapautui. Helpotus! Tämän jälkeen polven veivaaminen alkoi olla siedettävää ja kipu helpotti merkittävästi. Odottelin vielä jonkin aikaa, kävelin vähän ja lopulta päätin polven olevan kunnossa.

Jatkoimme matkaa. Tito veti alkutaipaleen ja Totit juoksi isoimpia höyryjään pois. Tuli haastavaa osuutta, jossa kannoin laudan ja koirat saivat juosta vapaana. Tulimme jäälle ja päätin kokeilla Totin kanssa vetoa. Poika lähti rymisten liikkeelle ja koin läikähtelevää iloa. En siitä rytinälähdöstä, vaan laudan suhisemisesta koskemattomalla lumella, vapaana juoksevasta Titosta ja töitä tekevästä Totista. Auringosta, pakkasesta ja ilman raikkaudesta.

Jonkun ajan kuluttua päätin yhdistää voimat. Lumi tuntui pehmeältä, joten pää edellä kuperkeikan tekeminen ja turvalleen päätyminen ei voisi olla kovin paha. Ei pehmeässä lumessa. Molemmat koirat kiinni liinoihin. Sormet ristissä toivoin niiden pysyvän paikoillaan. Selvittäessäni liinoista parit mutkat pois seurasin sivusilmällä Totin jännittymistä. Se tuijotti eteen ja koko sen kroppa latasi voimaa itseensä. Tito sen sijaan touhusi ja vähän liikahteli iloisesti paikallaan. Juttelin pojille rauhallisesti ja kehuin niitä. Olivat hyviä poikia. Näin, miten Titokin alkoi ladata itseään. Pojat pysyivät. Odottivat lupaa. Tunsin jännitteen ja olon kuin olisin keikkunut veitsenterällä. Ilmassa oli sähköä.


Hengitin syvään ja annoin luvan. Kirkasta päivää ja aukeaa jäämaisemaa leikkasi kaksi ulvahdusta. Tito ja Totti lähtivät liikkeelle. Ne ampuivat yhdessä eteenpäin. Näin, miten ne tekivät töitä. Työnsivät takajaloilla, kauhoivat lunta tassuillaan ja nojasivat valjaisiinsa. Minä kiisin pitkin jäätä. Tunsin ihanaa keveyttä ja hihkuin koirille kehuja. Kaahailimme tasaisten alueiden lisäksi töyssyjen ja monttujen kautta. Kieli keskellä suuta kurvailin ja käytin keskittymiseni laudan käskyttämiseen. Koirat kyllä vetäisivät, mutta minun oli huolehdittava, että oli jotain vedettävää sen sijaan, että olisi jotain perässä raahattavaa.

Seikkailimme jäällä eri suuntiin, muutaman kerran päästin pojat juoksemaan vapaana, kun kahlasin lumikinosten läpi. Jos uppoan polvia myöten, ei ole asiaa laittaa koiriakaan vetämään. Pojat painavat yhteensä noin 50 kiloa ja minä hitusen päälle 60. Lisäksi varusteet, koirien uppoaminen lumeen ja jonkinlainen väsyminen jo tehdyistä vedoista. Vedättäjä on kuitenkin koiristaan vastuussa. Niiden jaksamista tulee seurata. On haukkana katsottava liinoja ja niiden kireyksiä. Koirien juoksurytmin muutoksia ei voi ohittaa olkia kohautellen. On mietittävä, mikä johtuu väsymyksestä, mikä pohjan muutoksista (lunta, ajettu tie, epätasaisuus), mikä varusteista, mikä "laiskuudesta" ja mikä tassuun tulleesta haavasta. Ei voi vain painaa menemään laput silmillä ja ihmetellä kotona, kun koirat ovat rikki.

Viimeiset osuudet kurvailimme jäällä ihmisten seassa puikkelehtien. Tuntui hyvältä päästä käyttämään lautaa eli tekemään sillä s-mutkittelua ja sopivia kanttauksia sen sijaan, että olisin vain roikkunut perässä. Perässä roikkuminen on lähinnä pystyssä pysymistä. Siistiä on päästä tekemään ja olemaan oikeasti aktiivinen kaatumisen välttelyn sijaan.

Ihmiset kuvasivat, vilkuttivat, pysähtyivät ja nauroivat. Olihan se tyylikästä. Koirat toimivat kuin hyvin suunniteltu kone! Osasivat suuntakäskyt juuri eikä melkein ja erään sillan edessä heitettiinkin OIIIKEEEEE! ja hienolla käännöksellä oikealle rantaan. SEEEEEIS! ja pysähdyttiin. Parin edellisen tunnin aikana pojat olivat toki vetäneet minua muutaman loivan ylämäenkin, mutta nyt edessä oli kiipeämistä. Lauta kainaloon ja koirien kanssa mäkeä ylös. Löydettiin samaisen ladun pää, jota olin pari päivää aikaisemmin mennyt Titon kanssa. Lauta kiinni jalkoihin, koirat eteen ja menoksi. Ilma vain suhisi korvissa, kun painettiin menemään. Hiihtäjiä jäi oikealle ja vasemmalle. Ihmiset, jotka kävelivät ajetulla reitillä, siirtyivät iloisesti hymyillen sivuun, kun tulimme kohdalle. Minä huikkasin kiitokset ja näin jatkoimme hyvän tovin. Välillä ei näkynyt muita ihmisiä lainkaan. Oli hiljaista, vain lumen rahinaa laudan alla, koirilla tasainen veto ja pilvettömältä taivaalta paistava aurinko.


Jatkoimme päivän haastavimpaan kohtaan. Ensin kävelimme pienen pätkän metsän läpi ja tulimme ajetulle ladulle niin, että edessä oli selkeästi alas viettävä mäki. Pitkä sellainen, jonka tiesin loppuvan risteykseen, josta olisi kaarrettava joko vasemmalle tai oikealle. Suoraan jatkamisen mahdollisuutta ei ollut. Eipä mittään, lautaa kiinni jalkaan jälleen kerran. Sormet ristiin, kieli keskellä suuta ja menoksi. Herranen aika, me menimme lujaa! Kaahasin fiilistellen laudalla ja kehuin koiria. Vähän ajan kuluttua aloimme lähestyä laskevan osuuden loppua ja annoin selkeän OIKEEEEE!-käskyn henkeä pidätellen. Joko menisimme kaikki eri suuntiin ja minä etenkin pää edellä päin penkkaa tai sitten kävisi niin kuin lopulta kävikin. Koirat kaartoivat upeasti kovasta vauhdista oikealle ja alkoivat tehdä töitä saadakseen minut ja laudan mäkeä ylös.

Miksikö olen niin fiiliksissä näistä suuntakäskyistä? Koska takana on aivan hirvittävän vähän mitään vetoja eikä suuntia ole tullut opetettua oikeasti sen kummemmin. Tositoimissa ne on opittu. Joskus vähän aikaa lenkeillä toistin suuntakäskyjä risteyksissä, mutta ei se ollut meidän juttu. Joskus roikuin liinan päässä ja tein samaa, mutta ei sekään ollut sitten meidän juttu. Joten nämä on opeteltu pienen paineen alla "joko ne kääntyy tai me törmätään"-metodilla.

Jatkoimme vielä peltojen välissä ja ohitimme muutamia koirakkoja. Vauhdissa kaukaa kysyin huutaen iloisesti, saammeko tulla ohi, ja joka kerta saimme luvan. Siitäkin huolimatta, että osa niistä koirista oli valmiita tekemään minun pikkuisesta valjakostani jauhelihaa. Heidän omistajansa kuitenkin hymyilivät ja osa vilkutti(mikä tämä vilkutushomma oikein on). Eli käskytin Titon ja Totin koirista ohi. Näin, että Tottia ihan läheltä tehdyt ohitukset vähän ällöttivät, mutta se piti suuntansa.

Kun lähestyimme loppua, näin Totin olevan finaalissa. Päästin sen vapaaksi ja otin loppupätkän Titon kanssa kahdestaan. Titolle heitin vielä päivän ensimmäisen pallon hyvästä loppusprintistä.

Ai jai! Kovaa mentiin, tilanteista selvittiin ja aivan hurjan hyvä tunne jäi. Katsotaan, josko tulevana viikonloppuna ehdittäisiin vielä uudestaan vetoja tekemään.



A post shared by Tito & Totti (@totti_tito_) on

lauantai 17. helmikuuta 2018

Veto! – Lumilautailua ja valjakkourheilua

Kattokaa nyt tota karvanaamaa!

Tuli tunne. Tunne, että täytyy päästä laudalle. Mutta ei ollut mahdollisuutta lähteä rinteeseen. Joten sovelsin! Titolle valjaat, minulle lauta kainaloon, monot reppuun ja Kepon nopeasti askartelema pulikka mukaan. Tänään kokeiltiin jotain uutta.

Ihmiset katsoivat huvittuneina, kun lumilaudan ja koiran kanssa hyppäsin bussin kyytiin. Mentiin vain muutama pysäkki, mutta se oli tehtävä, koska aurinko oli laskemassa. Kävellen olisimme olleet perillä haluamassani paikassa vasta auringon jo laskettua.

Pysäkiltä kävelimme keskelle peltoja. Siellä oli aurattu tie, jota ei oltu hiekoitettu. Pari ihmistä käveli ohi. He katsoivat pitkään, kun vaihdoin kenkäni monoihin ja heitin lumilaudan maahan. Ohi meni pariskunta dobberin kanssa. Omistajat katsoivat Titoa ja minua huvittuneena yrittäen samalla pitää vauhkon koiransa aisoissa.


Jännitti. Puin selkäpanssarin päälle ja laitoin kypärän päähän. Enempää suojia en omista, näiden oli riitettävä. Sanoin Titolle, että menee niin pitkälle, että liina kiristyy. Tito on opetettu siihen, että osaa yksin ollessaan hakea tuntuman liinaan ilman, että vielä varsinaisesti vetää. Siitä on sitten helppo lähteä kiskomaan, kun ei tule isoa nykäystä. Jousto meillä tietysti on, mutta tällä tekniikalla saa nykäyksen mahdollisimman pieneksi. Lauta tien suuntaiseksi ja vetokäsky. Ja niin mentiin! Tito lähti hienosti liikkeelle niin viiletettiin pitkin tietä. Muutamien satojen metrien jälkeen käännyttiin vasemmalle ja Tito osasi kääntyä kyseisessä t-risteyksessä oikein kuin vanha tekijä.

Vuorossa oli vähän ylämäkeä ja Tito jaksoi kiskoa, vaikka raskasta oli. Lumilaudan kanssa on näköjään ihan omat haasteensa, koska en voi mitenkään auttaa Titoa. Ainoastaan pitämällä huolen, etten kanttaile turhaan enkä mene keppien, kaislojen tai kivien päältä. Näitä jälkimmäisiä tavattiin ja hypin niiden sekä töyssyjen ja monttujen yli välttääkseni kaatumiset.

Lähestyimme rantaa ja pääsimme kulkemaan korkeiden kaislikkojen väliin. Laskeva aurinko värjäsi taivasta punertavaksi ja minä hihkuin ilosta. Olin niin onnellinen siinä Titon perässä keikkuessani, että meinasi aivan sydän pakahtua.

Heitin muutaman kerran Titolle pallon kauas eteen, kun sillä oli hyvä veto menossa. Tito on opetettu sheippaamalla vetämään, joten se on tottunut siihen, että pallo saattaa ilmestyä jonnekin eteen. Näimme rantatörmällä pari ihmistä koiransa kanssa ja he vilkuttivat. Vilkutin takaisin ja kuulin, miten he nauroivat. Vähän myöhemmin ohitimme hiihtävän naisen. Viiletin ohi ja kysyin vauhdissa naiselta, haluaisiko hän lainata koiraani. Nainen nauroi hilpeästi. Päädyimme pitkospuiden viereen. Vähän aikaa harjoittelimme muhkuraisessa lumessa selviytymistä, mutta sitten siirryttiin pitkospuille, joita pitkin oli kävellyt paljon ihmisiä. Kitka oli huomattavasti pienempi. Makasin hetken lumessa ja kuulin miehen äänen. Joku lenkkeilevä mies nauroi ja kyseli, onko kaikki hyvin. Ilmeisesti maassa makaavia ihmisiä ei ollut tullut enempää vastaan... Nauroin ja sanoin, että kaikki on loistavasti. Mies sanoi hymyillen, ettei ole aikaisemmin törmännyt pitkospuilla lumilautailijoihin. Noh, kerta se on ensimmäinenkin!

Jatkettiin pitkospuita pitkin ja jännitin vähän, törmäisinkö molemmin puolin oleviin tolppiin. Varsinkin mutkat jännittivät, mutta sain yllättävän mallikkaasti heitettyä kantit oikein päin ja kurvattua turvallisesti ilman törmäilyä.

Viiletettiin takaisin maalle ja ohi koirapuiston. Hieman ihmetteleviä katseita saatiin, kun kurvattiin tiukasti kaahaten puiston kulmassa. Päästiin hiihtoladulle ja jatkettiin sitä vielä vajaa kilometri. Kiihdytin Titon vielä käskyttämällä kovaan vauhtiin ja heitin pallon palkaksi. Sen jälkeen huilittiin pöllytettiin yhdessä lunta. Nauroin ja Titokin tuntui olevan iloinen. 

Otin laudan irti, vaihdoin monot kenkiin ja lähdettiin kohti kotia. Kävelimme puolisen tuntia ja Tito sai lönkötellä koko matkan kotiin vapaana. Kotona maistui ruoka molemmille.

Nyt mietin kovasti, mitä tekisin seuraavaksi. Totti vetämään yksin harjoituksen vuoksi? Yhdessä en noita voi laudan kanssa vielä käyttää, koska pojilta puuttuu käytöstapoja, jos vetävät yhdessä. Totilla olisi kuitenkin enemmän voimaa kuin Titolla, joten pääsisin haastamaan osaamistani. Totti ei myöskään ole yhtä kuuliainen kuin Tito, joten pääsisin haastamaan kärsivällisyyttänikin...




sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Niksi-Pirkka koiranomistajille

Perheeseeni on kuulunut koira tai koiria jo 20 vuoden ajan. Sekarotuinen ja kaksi nykyistä bordercolliepoikaa. Monenlaista on siis tullut kokeiltua, nähtyä ja opittua. Arjessa tulee tehtyä toisinaan hieman erikoisia tai hassuja ratkaisuja, koska toimiva arki on ... toimivaa.

Joten ajattelin laittaa muutaman vinkin jakoon! Eivät mitään "keksin hehkulampun"-niksitasoa, mutta meidän elämää helpottavia asioita siitä huolimatta.
  • Hiekkaiset lelut
    • Koirien treenikassin pohjalla on helpost hiekkaa tai muuta epämääräistä roskaa, koska rouheet, kivituhkat, turpeet ja muut treenikenttien pohjamateriaalit tarttuvat napakasti kuolaisiin palloihin ja vetoleluihin. Olen ratkaissut tämän käyttämällä treenikassissa erikseen vielä jumppapussia. Kyseinen ohut pussukka pitää hyvin hiekat sisällään!
  • Minipyyhe
    • Olen todennut pienen pyyhkeen käteväksi koirien treenikassissa. Sillä saa treenien jälkeen pyyhittyä koirien suupielet, autoon mennessä tarvittaessa tassut, rapaiset lelut ja omat likaiset kädet.
  • Vesileikkejä
    • Meillä erityisesti Totti juo vettä niin, että sitä on lopulta noin kahden metrin säteellä kupista. Se vain lussuttaa vettä kupissa ja lähtee sen jälkeen kupilta niin, että vettä valuu vuolaasti lattialle. Juomakuppi onkin kylpyhuoneessa, jossa veden leviäminen ei haittaa. Kylppärin ovi on tietysti aina auki, jotta koirat pääsevät vettä juomaan.
  • Vesikupilla leikkiminen ja liian pieni kuppi
    • Totti leikki pentuna vedellä koko ajan. Se puhalteli veteen kuplia ja yritti sen jälkeen pyydystää syntyneet kuplat sekä kuonolla että tassuilla. Vesi loiskui ja kuppi kaatuili. Joten otin ison perintönä saadun rautakattilan käyttöön. Sitä kuppia nuori pentukaan ei saanut kumoon. Kattila tai muu iso astia toimii myös ehtymättömänä lähteenä. Lisään vettä aina kerralla viitisen litraa ja muutaman päivän välein tyhjennän kattilan kokonaan, koska pohjalle on kerääntynyt toisinaan vähän hiekkaa tai roskia, jotka ovat kuonon mukana tulleet lenkeiltä.
  • Taluttimet ja pannat
    • Nykyään meillä on kaksi talutinta ja ehkä-mahdollisesti toiset varaversiot jossain. Voi niitä aikoja, kun taluttimia oli eri väreissä, pituuksissa ja materiaaleissa. Ja molemmille koirille oli vielä omat. Noh, ei ole enää. Kaksi viiden euron talutinta heppaliikkeestä toimii loistavasti! Tarpeeksi pitkät, kevyet, kuivuvat nopeasti, toimivat lukot, kestävät palkkauskäytön vetoleluina, mahtuvat hyvin taskuun. Pannoissa on sama tilanne. Tämä tarvikkeiden minimalistisuus helpottaa arkea yhtä paljon kuin oman vaatekaapin siivoaminen ja sieltä turhan poistaminen. Aikaa ei kulu oikean taluttimen löytämisen tai pannan valitsemiseen.
    • Meillä on valopannat erikseen, koska valot ovat isot eikä niitä tarvitse aina lenkeillä. Ne on kuitenkin hyvin kiinnitetty, jotta eivät putoaisi koirien rymytessä pitkin metsiä. Pimeällä koirilla on siis kaksi pantaa käytössä. Toinen vain valoa varten ja toiseen kytketään talutin.
  • Ruoka
    • Nykyään ostan hyvän tarjouksen nähtyäni satakin kiloa kuivaruokaa kerralla. Haluan syöttää viljatonta ja hyvin lihaa sisältävää kuivaruokaa, joten sellaisen osuessa kohdalle, käytetään tilaisuus hyväksi. Säkit vien kellariin ja otan yksi kerrallaan käyttöön. Säkistä kaadan meidän keittiössä kahteen laatikkoon koko sisällön. Näin laatikot pysyvät kohtuullisen painoisina ja niitä on helppo siirtää. Samalla pääsen heti tyhjästä säkistä eroon. En tykkää kaivella kuppi kourassa säkin pohjalta nappuloita.
    • Lihat ostan marketeista ihmisten puolelta. Kun löydän ale-lappuisia lihoja, ostan niitä niin paljon kuin pakastimeen mahtuu ja saan koirille parin päivän sisällä syötettyä.
  • Koirien karvat
    • Koirista varisee karvaa aika hyvin. Meillä lähes kaikki lattialta löytyvät karva tulee Titosta. Totilla on erilainen karva ja se varisee vähemmän. Meillä imuroidaan päivittäin, mutta siitä huolimatta karvakerääntymiä löytyy nurkista. Joten meillä on sijoitettu olohuoneen verhon taakse leveä lattialasta. Sellainen, jolla yleensä vedetään kylpyhuoneen lattia kuivaksi suihkussa käymisen jälkeen. Sillä saa hyvin karvat nopsasti kasaan, jos ei jaksa imurilla kolistella.
  • Koirien harjaaminen tai kampaaminen
    • Aina ulkona! Sisällä ihan turha pöllyttää, kun Kepokin on allerginen koirille. Joten harja ja kampa löytyvät helposti eteisen laatikosta. Siitä ne tuleekin napattua usein mukaan. Jos pitäisi jostain kauempaa kaivella, ei välttämättä tulisi mieleen ottaa mukaan.
  • Luut
    • Joskus ostin ulkomaisia puruluita ja erilaisia puristeita koirille. Vähitellen alkoi valjeta, mitä ne sisältävät ja miten ne on valmistettu. Sen jälkeen ei enää halpa hinta riittänyt perusteeksi ostaa kyseisiä tuotteita. Joten me ostamme, joskus saamme, kotimaisia RAUH-puruluita. Ovat maksaneet itsensä korkojen kera takaisin, vaikka en niin alkuun ajatellut. Hyöty on tullut puruluiden kestosta. Tito ja Totti mussuttavat samoja luita vuoden päivät. Leikkivät niillä, pureskelevat usein ja välillä sipaisen vielä maapähkinävoita johonkin puruluun väliin. Siitäkös juhla syntyy!
    • Vinkki siis on panostaa puruluiden laatuun ja samalla niiden kestoon.
  • Kuitulisä lihojen kanssa
    • On ihan jees, jos haluaa koiralleen soseuttaa vihanneksia. Antaa mennä! Mutta meillä tulee käytettyä koneita muutenkin paljon omien smoothieiden, päivittäisten jäätelöiden, mehujen ja muiden kanssa eli mielellään jätän pois yhden soseutuksen. Toisinaan lihojen joukkoon tulee laitettua kuitenkin kuitua. Pysyy massa liikkeellä ja koirien suolisto kiittää. Kuiduksi turvotan joko pellavarouhetta tai kaurahiutaleita. Hyvin toimii eikä tarvitse kuin heittää lusikallinen rouhetta tai hiutaleita kuumaan veteen ennen lihojan lisäämistä.
  • Namit
    • Meillä on joitain spesiaalinameja olemassa. Hyvin, hyvin harvoin käytössä tosin. Nameina toimii aivan hienosti tavalliset nappulat. Tärkeämpää on, milloin ja miten palkitsee. Ei niinkään se, millä palkitsee. Jopa Titon saa parhaimmillaan syömään sormetkin. Titon, joka eläisi mielellään vain auringonvalolla. 
    • Tuleehan sitä joskus hemmoteltua koiria ja lisättyä taskuun nappuloiden joukkoon jotain extraa. Pysyy homma koiralle mielenkiintoisena, kun kerran sadasta saa jonkun yllätyksen suuhunsa.
  • Ulos on nähtävä
    • Sekä Tito että Totti haluaa nähdä ulos – keinolla millä hyvänsä. Joten meillä on sijoitettu matala laatikosto olohuoneen ikkunan eteen. Se on koirien valtakuntaa. Joskus katsotaan yhdessä ihmisiä ja autoja, mutta päivittäin pojat istuvat ikkunan edessä itsekseen katselemassa maailman menoa. Samasta syystä meidän parvekekin on sisustamaton. Onpahan koirilla tilaa, kun pääsevät hyvinä päivinä parvekkeelle nauttimaan olostaan.
  • Lisät
    • Tito ja Totti saavat jonkin verran lisiä. On vitamiineja, hivenaineita, öljyjä ja muuta, joita antamalla voi kokea olevansa vähintään toisen asteen koiranomistaja. Tabletit ja kapselit löytyvät dosetista, jauhepurkeissa on annosmitta kylkeen kiinnitettynä ja öljy on hanapakkaus jääkaapissa. Lisien antaminen on näin yhtä nopeaa kuin nappuloiden kippaaminen kuppiin.
  • Tarvikkeiden karsiminen
    • Kaikkea sitä ihminen osaakin kerätä laatikoihin ja nurkkiin! Edellä jo kirjoitin, että taluttimet ja pannat on konmaritettu. Sama on tehty myös muille tarvikkeille. Valjaita, treenivälineitä, leluja, Kickbike, pujottelukepit ja mitä noita nyt on ollut. Kiva omistaa, koska on niin kiva omistaa. Mutta käyttöasteen huomioiminen tekee luopumisesta helpompaa. Tällä hetkellä lähteviä varusteita löytyy vielä vähän. Syksyllä saatuja toimivia Hurtta-tuotteita, TOKO-tarvikkeita ja mahdollisesti vetourheilurompetta. Kuinka monta vetovyötä tarvitsee ihminen, joka asuu lumettomassa Helsingissä eikä voi selkänsä tai poviensa vuoksi juosta muuta kuin sprinttejä? Vastaus on kaksi. Ja vielä kaksi erittäin hyvää ja laadukasta. Eipä ole laduille päästy (tosin en omista suksiakaan) ja muutenkin vetohommat tehdään mieluummin pyörällä tai Kicksparkilla.
    • Yksi tarvike, josta en osaa luopua, on Totin pentupanta. Sininen panta, joka oli hirviöpennulla, kun kävin pesuetta kasvattajalla katsomassa. Olin jo ajatellut, että toinen pentu minulle tulisi. Mutta sinipantainen kiinnitti huomioni kerta toisensa jälkeen. Ja myöhemmin kasvattaja puki varovaisesti ajatukseni sanoiksi. Että hänen mielestään minulle sopisi rapatassuisen tumman pennun sijaan sinipantainen pikkuinen hirviö.


  • Koiraportti
    • Meillä on koiraportti kylpyhuoneen oviaukossa. 110-senttinen portti ei toki Titoa pitele, mutta pysyy siellä ainakin toinen, kun ihmisväki on poissa. Muuten ei olisi niin väliä, mutta allergisen Kepon vuoksi ei voi pitää kahta koiraa pöllyttämässä ja karvottamassa asuntoa täyteen päivisin. Samalla ilmanpuhdistimet saavat tehdä työnsä rauhassa. Toki koirat ovat vapaana meidän ollessa kotona.
    • Koiraporteissa on usein mekanismi, jonka vuoksi portti menee ikään kuin itsestään kiinni. Ei lukkoon asti, mutta portti "valuu" kiinni, jos sen jättää auki. Meillä tälle toiminnolle ei ole käyttöä. Portti yleensä auki ja kiinni vain, kun emme ole Kepon kanssa kotona. Joten tämä on ratkaisu kiinnittämällä sekä portin viereiseen seinään että porttiin magneetti. Kun portin avaa, se napsahtaa kiinni seinään. Tadaa, yhtä nerokas keksintö kuin sukkaklipsit pyykinpesussa!
  • Käskyt
    • Tämä on minun ehkä heikoin kohta koiranomistajana. Käskyjen opettaminen koirille. Ei vaan tapahdu. Kun homma toimii aiiiivan hyvin ilmankin. Vähän sormella osoittamista, jotain mutisemista ja ilahtunut huudahdus. Siinä meidän käskyt. 
    • Kaikkea ei voi kuitenkaan ajatuksen voimalla koirille viestittää, joten olen antanut vähän periksi. Joitain käskyjä nuo toki osaavat. Tito enemmän, Totti huomattavasti vähemmän.
    • "Pojat" tarkoittaa, että molempien pitää tulla luokse. Oma nimi tarkoittaa, että vain kutsutun koiran pitää tulla. "Lie Down" on tällä hetkellä opetusprosessin alla. Tito osaa mennä maahan niin kaukana kuin ääneni kantaa. Mutta Totti ei vielä osaa. Joten tällä hetkellä opetellaan käskyä, jolla molemmat osaavat tulevaisuudessa mennä maahan, vaikka olisivatkin kaukana minusta. Tärkeä osata, koska haluan pitää koiria niin paljon vapaana. Joskus on tilanteita, että koiraa ei kannata kutsua, vaan se pitäisi saada sen sijaan pysäytettyä. Seisomisen sijaan haluan koirat maahan, jotta muut ihmiset näkevät niiden olevan hallinnassa.
    • Vinkkinä on siis opettaa ne käskyt, jotka tekevät ainakin omasta arjesta toimivaa. Muutenkin näkisin niin, että koirille tulisi opettaa sellaisia asioita, joita itse haluaa. Ei niitä koiria muille ihmisille kouluteta. Tito ei osaa tervehtiä ihmisiä hillitysti. En ole sitä opettanut. Jos on lapsia, voin hyvin pitää pannasta kiinni ja antaa lapsien silitellä Titoa. Totti tervehtii hillitymmin, koska se ei niin mielellään edes haluaisi tervehtiä. Paitsi nykyään... Totti on tuosta noin vain alkanut tilaisuuden tullen leikkiä muiden koirien kanssa ja heittäytyy ihmisten syliin, jos vain mahdollisuus tulee. Ehkä tämä on seurausta siitä, että Totti on saanut neljä vuotta edetä omaan tahtiinsa eikä sitä ole maaniteltu, lahjottu tai pakotettu. Koska Tito on yleensä mukana, ihmiset ovat saaneet silitellä sitä ja samalla Totti on voinut ihan rauhassa haistella ilmaa ja tehdä omia havaintojaan tilanteesta.
Näillä eväillä tällä erää! Kommentteihin voi jakaa omia hyväksi havaitsemiaan niksejä. 

maanantai 8. tammikuuta 2018

Jatkoaikaa eläinlääkärin kanta-asiakkuuteen lunastettu

Erittäin rankka päivä takana. Minähän olen sellainen ihminen, että viedessäni koiria rokotukseen, olen jo kysymyssä kuinka paljon koirilla on vielä elinaikaa...

Viime yönä Titon kunto romahti isosti. Nukuin noin tunnin pätkissä sohvalla pitäen kättä Titon kyljen päällä. Ulkona käytiin ihmettelemässä ja katsomassa toisiamme silmiin muiden ihmisten vielä nukkuessa. Kysyin Titolta hiljaa kuiskaten: Mikä sulla on?

Tito ei osannut sanoa. Enkä osannut minäkään. Aamulla soitin noin 15 sekunnin välein eläinlääkäriin ja jyräsin muiden soittajien ohi viittä vaille ennen kuin vastaanotto olisi virallisesti ollut auki. Sain ajan heti ja niin lähdin pojan kanssa tohtoria katsomaan.

Tässä vaiheessa olin jo valvonut lähes koko yön ja itkenyt silmäni punaisiksi. Kun eläinlääkäri kysyi, mikä koiraa vaivasi, purskahdin itkuun ja sain kyynelteni läpi kerrottua, että jotain on nyt isommin vialla. Että masun seudulla ei ole kaikki hyvin.

Tohtorimies päätti ryhtyä heti tuumasta toimeen. Hän alkoi ultrata Titon masua, ja yritin siinä keventää omaa tunnemyrskyäni kysyen, kuinka monta pentua sieltä on tulossa. Tohtori jopa naurahti...

Ja sitten alkoi näkyä. Näytölle tuli aivan väärän näköinen virtsarakko ja liian iso möllykkä, jonka piti olla eturauhanen.

Tito kipattiin selälleen ja pidin sitä etutassuista kiinni. Siinä me katsoimme toisiamme, kun tohtori tuikkasi neulan masusta sisään. Hän joutui vaihtamaan pian toiseen neulaan, koska virtsarakon seinämät olivat niin valtavan paksut, ettei neula meinannut mennä läpi lainkaan. Minä kerroin Titolle, miten hieno Supermies se onkaan ja tohtori sanoi, että kyseessä oli nyt kaikkien helpoin koira-asiakas, mitä hänellä on ollut. Hymyilin ja silitin Titoa. Luottokoira.

Virtsarakosta otettu näyte ei suinkaan ollut keltaista niin kuin vielä viime torstaina. Nyt se oli lähes pelkkää verta. Näyte näytti inhottavalta ja tohtori taisi nähdäkin, että olin hieman järkyttynyt. Hän osasi kuitenkin asiansa ja kertoi jämäkästi, että koiraa ei tarvitse lopettaa. Että ei kyse ole niin isosta asiasta. Oloni oli tämän jälkeen vain hieman parempi. Olimmehan eläinlääkärissä. Sinne menee eläimiä, jotka eivät koskaan kävele sieltä pois.

Tito sai akuutisti troppeja jo paikan päällä ja reseptillä haimme heti käynnin jälkeen lisää apteekista. Kävelin aurinkoisessa pakkassäässä ja tunsin, miten pakkanen hiipi poskilleni kuivuneisiin kyyneliin asti.

---

Nyt illalla Tito on edelleen iloinen. Se on koko ajan ollut. Mutta nyt siitä on poistunut levottomuus, jota sillä oli jo hieman eilen illalla, mutta erityisesti yöllä. Se nukkuu parhaillaan pois univelkojaan ja on varsin tyytyväinen, koska ruokakupista on löytynyt tänään vain hyvää jauhelihaa eikä nappulan nappulaa. Totti on tämän myös huomannut, ja se onkin esittänyt menestyksekkäästi mielensäpahoittajaa koko päivän.

Näin tänään. Huomenna vahvempana ja toivottavasti päästään jatkamaan vuotta niin upeasti kuin ensimmäinen viikko ennusti.


A post shared by Tito & Totti (@totti_tito_) on




perjantai 5. tammikuuta 2018

Veto! – Fiilistelyvideoita

On kovasti mahdollista, että pari bordercolliepoikaa suuntaa ensi kuussa oikeiden vetokoirien pariin kahinoimaan.

Jotta varmasti päästään tunnelmaan, kokosin tähän meidän vetovideoita. Muitakin pätkiä löytyy, mutta ne täytyy taikoa vielä tiedostoista katsottavaan kuntoon.




keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Veto! – Löydettiin talvi




Vuoden 2017 aikana tuli tehtyä todella vähän vetoja. Talvilomalla Tahkolla käytiin lyhykäinen pyrähdys ja tammikuussa Marin kanssa toinen. Muita ei tule tältä istumalta mieleeni. Marin kanssa käyty lenkki tapahtui kuudella koiralla: huskyja keulassa ja keskellä, bortsupojat pyörässä eli voimapesinä heti reen edessä.

Tässä tuosta kyseisestä reissusta kirjoitetut postaukset:


Silloin oli ihan "pientä" säätämistä. Ensinnäkin märkää lunta, kaksi ihmistä painona ja koirilla vaikeuksia löytää yhteinen rytmi. Huskyt ottivat kevyempää  tahtia, jolla voisivat matkata Kuusamon kautta Siperiaan ja sieltä vielä Jäämeren kautta Lofooteille. Tito ja Totti puolestaan lähtivät liikkeelle ajatuksella, että kaikki tai ei mitään. Erityisesti Totti, jolle jokainen lähtö saattaa olla elämän viimeinen eli paras ja siihen on täräytettävä jokaisella lihaksella ja huudolla matkaan. Ja tietysti nuorukainen on osannut opettaa tätä asennetta myös Titolle, joka osaa nykyään myös karjua "MENNÄÄNJO"-huutoaan. Odottaa vähän aikaa hiljaa mukakuuliaisesti ja siitä säntää valjaisiin nojaten huudon kera. Sitten odottaa taas sen näköisenä, ettei ole mitään sanonut. Ja sitten taas huuto ja kiskaisu. Miten taitavaa...

Miten kummassa nuo ovat näin huonoille tavoille oppineet? Tässä resepti vastaavan käytöksen opettamiseen:

Tärkein asia on olla hankkimatta hyvää jarrua tai oikeastaan jarrua ollenkaan vedettäviin kulkupeleihin! Ei jarrua sparkkiin, kickariin tai edes narujarrua pyörään. Näin voidaan varmistaa, että ihan jokainen kerta, kun koirat vähän kiskovat, ne pääsevät ainakin muutaman sentin eteenpäin ja palkkautuvat tästä kauniista käytöksestä. Kun tätä toistaa useita kertoja, vahvistuu käytös ihan tuosta noin vain ja n o p e a s t i.

Toinen muistettava asia on hermostuminen. Ihan huolella. Perkelettä ei sovi säästää. Eikä sellaista pienen epätoivon säestämää "ODOTA!"-karjaisua jonkin sievän "EI!"-huudon kera. Tärkeää on, että koirille ei ole opetettu näitä käskyjä mitenkään. On hyvä vain huutaa jotain turhautuneena tarkoittamatta oikeastaan mitään.

Kun koirat ovat päässeet jokaisella nykäyksellä vähän eteenpäin, niitä ei ihan hirveästi haittaa, vaikka joutuisivat palaamaan taaksepäin sen jälkeen. Kun näitä toistoja saadaan useita, ei ole koirien kannalta riittävä vahviste, että pienen hetken paikalla pysymisestä pääseekin matkaan. Koirat palkkautuivat niin eteenpäin rykimisestä kuin paikalla pysymisestäkin. Kaikki oli kannattavaa.

Eilen lähdettiin ajamaan Helsingistä kohti Jämijärveä. Vajaan kolmen tunnin aikana ehdittiin Marin kanssa jutustella kaikenlaista. Kyllä vanhat työkaverit ja joskus yhteisiä hallivuoroja jakaneet koiraihmiset keksivät puhuttavaa.

Perillä todettiin, että täytyi näköjään ajaa kolmisen tuntia, jotta löydettiin talvi. Pakkastakin oli asteen verran. Juuri sopivasti, että välillä sormia kylmäsi ja takin sai vaihtaa kuoriversiosta topattuun. Juuri sen verran, että käsineet eivät kastuneet kokonaan ja lumi oli kuivaa. Tiedättehän, kuivaa lunta?


Pojat ja Marin koirat otettiin autosta. Huskyt olivat viehättäviä flexeissä. Niin kevyet liikkeet ja ylväät katseet. Ja sitten kaksi mustavalkoista nulikkaa, jotka kirmasivat lumipenkoissa ja kävivät välillä tutisemassa innosta tyttöjen vieressä. Iiiiiihania tyttöjä!

Reki valmiiksi, huskyt keulaan ja pojat pyörään. Koska koiria oli nyt vain neljä, jättäydyin suosiolla pois. Edessä oli 8-9 kilometriä vetoa, iso reki (sellainen jykevämpi) ja minun koirillani aivan kehno vetokunto. Kun vielä lisäsi tosiasian, että Tito ja Totti olivat kaksi edellistä päivää juosseet vapaana yhteensä noin 16 tuntia, oli ihan kannattavaa jättää ylimääräinen 65-kiloinen kakkoskuski pois.

Tito ja Totti olivat heti räjähdysherkkiä. Nyt oli onneksi se etu, että saatoin toimia handlerina eli varikkohenkilökuntana eli riitojen sopijana Marin ollessa valmiina jalaksilla. Marilla on oikeaoppisesti reessään niin ankkurijarru, joka isketään maahan, kuin hidastava jarrukin, jota voi painaa jalalla. Toki keksin nämä jarrujen nimet tässä itse sen mukaan, mitä ne omasta mielestäni ovat. Joka tapauksessa, molemmat jarrut ovat sellaiset, joita meillä ei ole esimerkiksi sparkissa. Hupsista!

Asettelin pojat omille puolilleen ja sitten odoteltiin hetkinen, että ne vain seisoivat eivätkä huutaneet tai temponeet. Tytöt keulassa kokivat varmaankin myötähäpeää. Miten heidän valjakkoonsa oli valittu noin huonosti käyttäytyviä yksilöitä?


Siinä olikin pojilla sitten mahdollisuus osoittaa, että olivat ansainneet paikkansa. Ja millä pojat voivat tehdä tyttöihin perinteisesti vaikutuksen. Eivät soittamalla suutaan, vaan lihaksilla tietysti! Siksi pojat olivat pyörässä eli tekemässä fyysisesti kuormittavinta osuutta valjakossa.

Niin lähti valjakko matkaan. Hävisi puiden väliin ja minä jäin seisomaan keskelle hiljaisuutta. Alkoi odotus. Join lämmintä raakakaakaota ja annoin ajatusten kulkea. Päädyin ajatukseen, jossa mietin tilannetta, että olin juuri antanut kaksi koiraani toisen ihmisen valjakkoon ja jäänyt itse pois. Minun koirani olivat jossain. Neljä vuotta sitten olisin saattanut pyörtyä vastaavassa tilanteessa. Mari käytti eri käskyjä kuin minä. En tuntenut Marin kahta keulassa olevaa koiraa. Mitä jos jotain tapahtuisi? Mitä jos Mari joutuu pysähtymään ja jatkamaan sen jälkeen? Miten se onnistuisi? Pilaisiko Mari koirani?

Hymyilin ja join hiljakseen kaakaota. En miettinyt edellä mainittuja kysymyksiä lainkaan. Mitä ikinä tapahtuisi tai olisi tapahtumatta, minä en siihen voisi nyt vaikuttaa. Kyllä Mari ne koirat takaisin toisi. Ja olinhan sanonut pojille, että huonosti käyttäytyvät joutuvat Marin rekipussiin – eivätkä saisi katsoa maisemia. Aika paha rangaistus.

Meni kolmisen varttia ja Mari laittoi viestiä, että olisivat kohta perillä. Menin heitä vastaan. Oli jo pimeää. Oli hiljaista ja pimeää. Kunnes näin kaukana puiden välissä valon. Valo siirtyi tasaisesti puiden lomassa ja tuli lähemmäksi. Niin tuli valjakko esiin. Neljä väsynyttä koiraa ja Mari. Olin aivan uran vieressä ja kohdallani pojat harkitsivat tulevansa luokseni, mutta Mari sai hienosti käskytettyä pojat jatkamaan matkaa loppuun asti.


Mari kävi käskemässä Titon ja Totin maahan ja juotti omat koiransa. Minun koirani eivät osaa tuollaista. Että juotaisiin tai syötäisiin heti hommien jälkeen. Ne olivat aivan väsyneitä. Selvästi onnellisia, mutta myös kaikkensa antaneita.

Veto oli mennyt hyvin. Mari oli pitänyt yhden tauon ja Tito oli hetken katsonut kieroon, kun Mari oli pyytänyt makaamaan pysähdyksen ajan. Toisella kehotuksella Tito oli mennytkin jo maihin kuin olisi ollut ihan luonnollista olla Marin käskytettävänä. Totti nyt lösähtää vedon jälkeen muutenkin maahan. Muutaman muunkin pysähdyksen Mari oli tehnyt ja pojat olivat yrittäneet pistää vähän ylimääräistä tohinaa lähtöihin. Mutta muistatteko ne jarrut? Aivan, reki ei liikkunut mihinkään Titon ja Totin temppuilusta huolimatta. Marilla oli mahdollisuus pysyä rauhallisena, käydä kääntämässä Tito oikein päin (se saattaa joskus kääntyä 180 astetta kysyessään lupaa lähtemiseen) ja vain odottaa, että hieman päästään pehmenneet mustavalkoiset odottivat kiltisti paikallaan. Mari myös kertoi, että joka kerta oli mennyt vähän edellistä paremmin. Toki Tito ja Totti lähtivät aina voimalla liikkeelle, kun käsky kävi, mutta hötkyily ja hölmöily alkoivat vähentyä. On se kumma.

Näin tuli nykäistyä talvikauden vedot käyntiin. Josko pk-seudullekin saataisiin vielä lunta ja vähän pakkasta, niin pääsisimme harjoittelemaan enemmänkin!