perjantai 8. joulukuuta 2017

Vaellus – Yhä ylös yrittää

Satumaisten lumimaisemien ja loskakelien vuorotellessa on ihanaa palata elokuuhun. Elokuuhun, jolloin kävin Titon ja Totin kanssa vaeltamassa pohjoisessa. Vaikka vaellus oli lähtenyt hieman kitkaisesti liikkeelle, muuttui tunnelma päivänä, jolloin suuntasimme Ruotsiin.



Takana olivat illan kestänyt vaellus Mallan luonnonpuiston läpi ja sitä seurannut tuskainen päivä mäkäräisiä vastaan tapellessa.

Heräsimme valoisaan aamuun. Sää kuvasti hyvin mielentilaani. Ajatukseni olivat kirkkaita. Oli suunnitelma. Me lähtisimme Pältsalle, Ruotsiin. Sinne, missä olisi vähemmän ötököitä. Millään muulla ei ollut merkitystä. Olin valmis jäämään vaikka viikoksi yhteen paikkaan, jos siellä ei olisi öttiäisiä.

Titon iho näytti jo paljon paremmalta.
Myös Tito ja Totti kävivät aamupesulla.

Aurinko paistoi. Sää näytti lupaavalta. Pilvet olivat valkoisia ja etenivät hissukseen vuorien yli. Tein edellisenä päivänä hyväksi todetun herkkupuuron ja söin odottavin mielin kattilallisen kyseistä sotkua. Kutkutti. Tunsin perhosia vatsassani. Minulla oli puhelimessa nyt kuvia kartoista. Minulla oli suunnitelma.

Kun olin syönyt, aloin pakata varusteita. Vanhan pariskunnan rouva kysyi, josko haluaisin heiltä kaurahiutaleita mukaani. Heillä oli enää yksi päivä omaa vaellusta jäljellä ja ryynejä oli liiaksi. Minä kiitin vuolaasti ja otin tietysti pari pussia hiutaleita vastaan. Olihan tuo kaurapuusoosini osoittautunut varsin hyväksi ravinnoksi. Mieluummin söisin sitä kuin muita mössöjä.

Partiolaisperhe ja vanha pariskunta lähtivät matkaan ennen meitä. Heillä oli kokemusta ja osasivat pakata rutiinilla varusteet rinkkoihinsa ilman suuria pohdintoja. Minun pakkaamiseni oli mielikuvaharjoittelua. "Jos alkaa sataa, näiden olisi hyvä olla saatavilla. Mitä haluan syödä patikoinnin aikana? Saanko vesipullon kätevästi esille? Mitä koirien reppuun mukaan?" Muut lähtivät ja minä jäin kysymysteni kanssa vielä hetkeksi tuvalle. Pakkasin taitojeni mukaan, täytin vesipullot lähellä sijaitsevasta joesta ja lähdimme matkaan.

KUOHKIMAJÄRVI – PÄLTSASTUGAN


Kuohkimajärven tuvalta lähteminen tuntui seikkailulta. Ehdin hyvin nopeasti päästä vaellustunnelmaan ja säpsähdin, kun Kolmen valtakunnan rajapyykin kohdalla tuli ihmisiä vastaan. Useita! Katsahdin rajapyykille ja näin sen ympärillä niin paljon ihmisiä, että ei käynyt mielessänikään liittyä joukkoon. Minulle riitti rajapyykin näkeminen kauempaakin. Oli jatkettava eteenpäin. Aurinko ja vieno tuuli pitivät huolen ötököiden eliminoimisesta, mutta en minä ihmisiäkään halunnut riesaksi!


Heti rajapyykin risteyksen jälkeen sujahdimme aitojen väleistä Ruotsin puolelle. Rajan toisella puolella valitsimme pienistä poluista aina sen, joka suuntasi selkeimmin ylös. Nousu oli loivaa, mutta kuitenkin huomattavissa. Vehreää kasvillisuutta, pensaita ja lehtipuita kesti vain vähän aikaa. Maa alkoi kuivua jalkojen alla, enää ei ollut pieniä lammikoitakaan tai kosteikkoja. Puut harvenivat ja muuttuivat lähes lehdettömiksi. Nousimme ylös näkemättä, mitä edessä odotti. Oli vain vihreää, harvapuista mäkeä. Nousin, ja annoin Titon hoitaa kantajan tehtävää. Titon selässä olevassa laukussa olivat juomakupit, koirien ruoat ja herkut. Totti sai sillä aikaa juosta suurimmat menohalunsa pois.





Nousin eteenpäin ja huomasin viimeistenkin puiden jääneen taakseni. Maisemat alkoivat avautua. Käännyin katsomaan taakseni. Pydähdyin. Laskin rinkan maahan. Tunsin raskauden valuvan hartioiltani ja keveyden valtaavan kehoni. Oli helppo hengittää. Oli kaunista. Ilmassa oli keveyttä ja aloin tuntea sisälläni kuplivaa iloa.

Näin Totin juoksevan edellä ja tunsin, miten Tito halusi päästä mukaan. Isoveli osasi kuitenkin hillitä itseään eikä vetänyt omistajaansa kumoon. Totti juoksi vuoroin rinnettä ylös, vuoroin takaisin luokseni. Se oli täynnä riemua ja näytti siltä kuin suurinta tuskaa olisi tuottanut aina seuraavan juoksusuunnan päättäminen. Totti juoksi varpujen seassa, kiipeili kiville, loikki, kiihdytti, pysähtyi haistelemaan ja odotti, että me hitaammat tulisimme katsomaan, miten hienolta kaikki näytti aina vähän ylempänä.

Edellisen päivän epätoivoinen olotila kaikkosi sitä kauemmaksi, mitä korkeammalle kiipesimme. Kaikki ötökät olivat jääneet taakse. Ilmassa väreili vain seikkailu.




Ylitimme kuohuvan kosken ja hieman sen jälkeen tulimme samaisen virran äärelle, mutta huomattavasti ylempänä. Tito ja Totti saivat juosta ja kahlailla, kun minä koin ihanaa vapautta loikoilemalla virtaavan veden päällä kivenlohkareella. Heiluttelin huolettomasti jalkojani ja seurailin pilviä.

Olimme saaneet Hurtalta tulleessa paketissa yllätyksenä myös herkkuja, joista otin rasvaisimmat mukaan reissuun. Erilaisia puristeita naudanmahasta, kalasta ja muista lihoista. Näitä annoin pojille silloin kuin muistin tai pysähdyimme. Erilaisia rasvapalloja, -lastuja ja muita energiaherkkuja on mielestäni hyvä olla mukana, jos meinaa taittaa pidempää pätkää useana peräkkäisenä päivänä. Yhden päivän reissut menevät lähes koiralta kuin koiralta vaikka ilman ruokaakin, jos ovat kunnossa ja reissun jälkeen huolehditaan tarvittavan ravinnon saamisesta.

Koirien suhteen tapahtuu paljon samaa kuin "urheilevilla" ihmisillä. Kun ihminen eksyy kerran kuussa lenkille, ollaan heti proteiinipatukoiden ja erilaisten tankkausjuomien kimpussa. Keskustelupalstoilta kysytään, kuinka paljon nyt pitäisi mitäkin saada ja kuinka paljon tulisi tankata ennen puolen tunnin lenkkiä. Kaksi kertaa viikossa salilla lehteä lukevat pitävät tankkauspäiviä ja ostavat 150 euron trikoita, koska muuten treeni ei mene perille. Onhan näitä viihdyttävää seurata, mutta samalla olen hieman hämmentynyt, miten hukassa ollaan oman kehon kuuntelemisesta. Sama tosiaan koirien kanssa. Ei koira tarvitse mitään erityistä tankkausta ja rasvalisää, jos se käy juoksemassa pari tuntia metsässä. Mutta jos tämä on päivittäistä, mahdollisesti haastavassa maastossa ja vaikkapa pakkasessa, aletaan miettiä ruokavaliota uusiksi. Meillä oli viikon verran patikointia niin, että koirat juoksivat päivittäin arvioni mukaan 20-25 km.



Jatkoimme matkaa. Nousimme hitaasti, mutta varmasti, ylös. Kuljimme pitkin laakeita, tasaisia seutuja. Kävimme notkahduksia alempana, joista taas nousimme ylös. Notkahduksien kohdalla löytyi yleensä virtaavaa vettä, ja pojat pääsivät sekä viilentämään itseään että juomaan niin paljon kuin suinkin oli tarvetta. Tässä vaiheessa myös ymmärsin, ettei minun tarvitse kantaa itselleni juomavettä mukana. Vuorilta virtaava vesi oli niin kirkasta ja raikasta, että tuntui huvittavalta muistella, miten olin ennen reissua tuskaillut kannettavien vesimäärien kanssa. Ei ollut enää kyseistä huolta!




Kun ei ole varsinaista aikataulua tai kiirettä minnekään, tulee kuunneltua omia tuntemuksia eri tavoin kuin yleensä. Aikaa tuntui olevan rajattomasti. Saatoimme makoilla mättäillä ja katsella taivasta tai löhöillä joen reunalla vettä tuijottaen. Saatoimme olla niin vartin tai tunnin. Jatkoimme matkaa, kun tuli tunne, että oli aika jatkaa. Se oli vain tunne, joka tuli. Kiinnostus siitä, mitä löytäisimme seuraavaksi. Mitä olisi seuraavan mäen takana.



Kuljimme, kuljimme ja kuljimme. On mielenkiintoista huomata, miten ajatukset rullasivat estottomasti luonnossa. Ainahan ne niin tuntuvat tekevän, mutta huomaan kuitenkin eron, jos olen useamman päivän peräkkäin luonnossa. Ajatukset rauhoittuvat. Niitä voi alkaa tarkastella ilman, että seuraava puskee jo pintaan. Ne ovat huolettomia, niitä tulee ja niitä menee. Niille on aikaa.

Kunnes jokin leikkaa läpi kaikkien ajatuksien. Muutos näkökentässä. Jotain poikkeavaa. Jotain sellaista, että mieli valpastuu ja tulee kutsuttua pojat viereen. Yht'äkkiä koko vasemman puoleinen horisontti liikkui. Poroja! Satoja poroja! Pysähdyin ja tunsin itseni hyvin pieneksi. Koin pientä turvaa siitä, että katsoin poroja hyvän matkan päästä kahden hurjan (not) koirani kanssa. Kunnes tämäkin pieni turva vietiin. Alle 20 metrin päästä meistä juoksi minut pelästyttäen pieni porolapsi, joka määki. Vaikka kyseessä oli vain vasa, se oli hevosen kokoinen. Kun sellainen juoksee pitkillä koivillaan vierestä ja määkii mennessään, tulee minullekin vähän äitiä ikävä. Koska porothan ovat vaarallisia. Varsinkin emäänsä etsivät porolapset...

Vasa pysähtyi ja jäi katsomaan meitä niin, että välissämme oli iso lammikko. Tito oli sitä mieltä, että nyt tarvittiin ehdottomasti paimenen apua. Se tuijotti vuoroin vasaa, vuoroin minua – hyvin toiveikkaana. Mustavalkoinen koki sisäisen paimenensa heräävän vahvasti ja halusi "auttaa" vasaa pääsemään takaisin muiden porojen luokse. Totti puolestaan katsoi vasaa vasen korva lerpattaen. Totille oli liian vaikeaa ymmärtää. Miksi tuo talon kokoinen eläin tuijotti meitä, miksi Tito oli siitä kiinnostunut ja oliko se eläin sellainen perkele-eläin, mikä tarkoittaisi omistajan kohtalaisen kantavaa karjaisua. Kehuin Tottia vasan katsomisesta, ja se alkoi ymmärtää, että porolasta saisi kyllä katsoa ilman, että huutaisin. Titon laitoin taluttimeen, koska tunnen sen vähän liian hyvin. Se voisi hyvin jäädä muka-juomaan lammikolle tai vaikka uida ihan huomaamattomasti toiselle puolelle, jossa vasa seisoi. Totista ei ollut niin huolta. Sen tunnen myös. En niin hyvin kuin Titoa, mutta kuitenkin niin, että voin jättää vaikeilijan kävelemään vapaasti lähelleni, vaikka jossain olisi poro tai tuhat. Siinä se jolkottelee vieressä, vasen korva lerpattaen.



Lopulta poronen lähti liikkeelle ja suuntasi kohti lajitovereitaan. Mekin jatkoimme matkaa. Tito yritti olla koko ajan valppaana ja valmiina siltä varalta, että näköpiiriin tulisi poroja. Ja niitähän tuli! Poroja oli joka puolella. Vuorten rinteillä, mäkien päällä, ylittämässä vesistöjä – kaikkialla. Jos pysähdyin, kuulin hiljaista kellon kilkatusta. Tämän kilkatuksen Titokin oppi tunnistamaan. Totti taas ei vielä viikon jälkeenkään ymmärtänyt, että kilkatus tarkoitti porojen olevan jossain näköpiirissä. Tottia kiinnostivat lumilaikut ja vesilammikot. Se juoksi niihin aina tilaisuuden tullen. Tai oikeastaan Totti järjesti itselleen tilaisuuden. Ei se odotellut. Jos oli lunta tai vettä, Totti oli siellä.


Ylitimme vesistöjä sujuvasti. Lähes joka kerta pääsin hyppimään mättäiltä ja kiviltä toiselle ilman kenkieni kastumista. Yhden isomman ylityksen saimme tehdä siltaa pitkin. Ja sitten alkoi nousu. Nousu, joka kesti ja kesti. Veikkaisin yhtäjaksoisen nousun kestäneen ainakin pari-kolme tuntia. Vaellussauvoista oli iso apu. Samaten koirien antamasta pienestä vetoavusta. Molemmat saivat vuorollaan auttaa keventämään muuten painavia askeliani. Totti oli edelleen täynnä energiaa ja olisi toivonut minun juoksevan. Sille ei riittänyt vain reipas tahti, jota koetin pitää.

Nousimme myös porolauman läpi. Niin läheltä, että välillä odotimme porojen vähän siirtyvän päästäksemme eteenpäin. Meillä ei ollut kiire eikä ollut poroillakaan. Muutama valkoinenkin poro tuli nähtyä. Kun vihdoin pääsimme laskeutumaan korkealta, kuulin pillin vihellystä. Yritin paikantaa sitä, mutta en nähnyt ketään. Näin kyllä vastakkaisen vuoren rinteillä paljon poroja, joten päättelin mahdollisen paimenen pilleineen olevan jossain siellä. Mutta ei ollut. Vihellys kuului oikealta, vasemmalta, mistä milloinkin. Se oli aivan samanlainen kuin paimenkoirilla käytettävän pillin ääni. Meinasin jo tulla hulluksi, kun en nähnyt, mistä ääni tuli. Kunnes katseeni eksyi lintuun, joka vihelsi ja lenteli meitä ympäröiden. Paimenlintu! Nimesin linnun paimenlinnuksi.




Jatkoimme matkaa alas ja kiersimme isosti säästyäksemme kuivin jaloin. Kaukaa näin jo, että notkossa ennen seuraavaa nousua olisi vesistö. Näytti siltä, että jalkakylpy olisi kuin olisikin tiedossa, mutta kohdalle tullessamme huomasin ilokseni, että voisin hyvin hyppiä kivien kautta toiselle puolelle. Hyppiminen tarkoittaa tässä siis jokaisen kiven tunnustelemista ensin sauvalla sitten toisella jalalla, painon siirtämistä hitaasti kiven päälle, samalla sauvojen tarkkaa asettamista veteen kivien väliin tukemaan ja estämään mahdollinen uintireissu. Kun selässä on lähes 30 kiloa tavaraa, etenee kummasti aika rauhassa kiveltä kivelle. Toki tässä ylityksessä oli reippaasti kiviä ja varsin vakaitakin sellaisia eli ylitykseen ei mennyt kauan aikaa.


Jälleen jatkoimme nousemista. Koko matkan ajan oikealla puolellamme oli isoja vuoria. Nyt aloin ymmärtää, että hiljaa, mutta varmasti, olimme kiertämässä niitä. Joka päivä kiertäisimme hieman pidemmälle.

Pilvet elivät omaa elämäänsä. Ajoittain lähes pilvetön taivas pukeutui toisinaan harsoihin ja hattaroihin. Harmahtavia pilviä näkyi vain kaukaisten vuorien toisella puolella. Pilvien etenemistä oli mahdotonta arvioida. Saati pilvien sademahdollisuutta. Jatkoimme matkaa ja pojat löysivät pari roskaa itselleen kannettavaksi. Erityisesti Totti on sellainen, ettei jätä luontoon mitään. Haluaa kantaa kaikki tölkit, kertakäyttömukit, pahvit ja pullot. Ehkä joku oli leiriytynyt paikassa, josta roskat nyt löytyivät. Pojat olivat joka tapauksessa riemuissaan. Heittelivät muoviesineitä pitkin rinnettä ja kirmasivat perään.


Totti ja Totin aarre.
(En vielä osannut käyttää uutta puhelinta, joten kuva on kummallinen.)

Rips, Raps, Rops. Alkoi sataa. Ei paljon. Vain sen verran, että täytyi ihan takin hihaa hetki tuijottaa voidakseen todeta sateen olevan totta. Heitin rinkan päälle varmuuden vuoksi sadesuojan ja oivalsin samaisella hetkellä, miksi partiolaisperheellä ja vanhalla pariskunnalla oli sadesuojat koko ajan rinkkojensa päällä. Vaikka kovempi sade yllättäisi, voisi vain jatkaa matkaa. Ei tarvitsisi ruveta rinkan kanssa temppuilemaan ja asettelemaan. Viisi minuuttia myöhemmin oli viimeinenkin vesipisara kuivunut takiltani.

Olimme päässeen viimeisen huipun yli ja laskeuduimme alas. Kaukana näkyi pienen pieni, musta rakennus. Olimme perillä! Siltä se tuntui. Jo rakennuksen näkeminen sai aikaan tunteen, että olimme perillä. Siitäkin huolimatta, että vasta reilun tunnin kuluttua olimme laskeutuneet alas, rämpineet vehreiden puiden ja heinikkojen läpi ja löytäneet telttapaikan kuohuvan kosken vierestä.

Koska puhelimeni ei toiminut ja karttajärjestelmäni oli hieman puutteellinen, päätin leiriytyä öisin aina niin, että tiesin lähellä olevan jonkun tuvan. Riitti, että tiesin missä mökki on. Telttani pystytin kauas rakennuksesta niin, etten sitä nähnyt. Jos olisin ollut yksin matkassa, en olisi välttämättä ajatellut turvallisuutta näin. Mutta kahden koiran vuoksi halusin tietää, että mahdollisen hädän tullen, löytäisin tuvalle, josta pääsisin soittamaan. Kuvittelin siis esimerkiksi koiran jalan menevän poikki ja itseni jonnekin keskelle ei mitään. Olin jo todennut, että rinkan sadesuojaa voisi käyttää apuna koiran kantamiseen. Mutta minne minä kantaisin? Joten tuntui turvallisemmalta olla tietoisen matkan päässä tuvasta, jonne tulisi päivän aikana varmasti joku, jolla olisi toimiva puhelin.


Valitsemani telttapaikka kosken vieressä kertoi paljon minusta. Oviaukosta oli pudotus lähes suoraan alas ja kauniit maisemat laaksoon. Telttaa pystyttäessäni huomasin ötököiden löytäneen meidät. Olimme liian matalalla. Oli liian kosteaa ja vehreää. Liian suotuisat olosuhteet viheliäisille purijoille ja pistäjille. Oli kuitenkin jo myöhä ja minä väsynyt, joten en lähtenyt vaihtamaan paikkaa. Kun teltta oli pystyssä, tungin koirat sisään. Tapoin kaikki ötökät, jotka löysin teltasta ja koirien turkeista. Oli niitä ainakin prosentti vähemmän kuin Kuohkimäjärvellä...


Olin väsynyt. Huomasin väsymykseni vasta nyt, kun pysähdyin kunnolla. Emme olleet alkupäivän pysähdyksien jälkeen pitäneet enää taukoja. Olimme vain kiivenneet, laskeutuneet ja kiivenneet lisää. En jaksanut tehdä ruokaa. Söin pähkinöitä, taateleita ja tummaa suklaata. Teki mieli karjalanpiirakoita. Siitäkin huolimatta, etten ollut syönyt karjalanpiirakoita moneen vuoteen. Koirille annoin ruokaa teltassa. Totti söi, Tito vain vähän. En ollut huolissani. Söisi aamulla sitten. Kävin hakemassa juomavettä koskesta ja jätin koirat telttaan. Eivät ne edes yrittäneet mukaan. Nekin olivat väsyneitä. Laitoin aamupuuron turpoamaan valmiiksi Trangiaan kannen alle. Vaihdoin vaatteet ja sukelsin makuupussiini. Luin pitkään ja katselin vieressäni nukkuvia koiria. Loimet niskassa ne olivat ehtineet levitä raajat levällään teltan lattialle vieden lähes kaiken lattiatilan. Minä yritin nöyrästi sovittaa itseni koirien väliin.

Koirilla oli jälleen yksi seikkailu takana. Niin oli minullakin. Mutta en vielä tiennyt, että vaellukseni suurimmat seikkailut olisivat vasta tulossa.


4 kommenttia:

  1. Melkein viikon ehdin pohdiskella, lukisinko juttusi jo. Tiesin, että se vaatii lukurauhan. Vaikka täydellistä lukurauhaa minulla ei tässä ollutkaan, levisi tekstistäsi jonkinlainen rauha mieleeni. Kiitos. Sukellus tarinaasi teki minulle hyvää. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista, Mimmi! <3

      Poista
  2. Tosi kiva teksti, ihanaa kun kerrot näin seikkaperäisesti! Ja voi ihan tuntea nuo fiilikset, mistä kirjoitat. Ihan hirveä vaelluskuume, en malta odottaa kevättä ja kesää että päästään koiran kanssa retkeilemään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Saila, kommentista! :)

      Reissun jälkeen kirjoittaminen on aina ihanaa. Kun voi sanoin ja tuntein palata sinne, mistä on kertomassa. Voi käpertyä sohvalle peittojen alle ja antaa jo menneen reissun palautua luihin ja ytimiin. Vaatii aina rauhan ja kiireettömyyden, jotta voin kokea reissun tunteita uudestaan, mutta sitten se onkin palkitsevaa. <3

      Poista