lauantai 16. syyskuuta 2017

Vaellus – Ensimmäisen päivän epätoivo

Ensimmäinen herääminen teltassa. Tito ja Totti vielä kovin unisia. Ei kiirettä, hiljainen aamu. Teltaan kantautuu vain läheisen, vuorilta tulevan puron lorina.

Kurkistin ovesta ulos ja siirsin heräilevät pojat viereiseen koivuun kiinni. Ajattelin, että voisi olla hyvä pitää koirat kuivina ennen kuin jatkaisimme matkaa. Jos päästäisin vapaaksi, Tito olisi kuiva ja Totti uimassa.




Edellisenä iltana oli tullut selväksi, että lentäviä ötököitä oli riittämiin. Joten puin suosiolla mukaan ottamani verkkotakin, joka peittää koko yläosan päätä ja kasvoja myöten. Kasvojen kohdalla on vetoketju, joten pesiessäni hampaita ujutin hammasharjan vetoketjun kohdalta suuhuni. Miten mahtava keksintö! Kyseinen verkkotakki on hurjan vanha ja oikeasti miehen, mutta sain ottaa sen mukaan. Kaikkeen leirielämään loistava vaate, mutta varsinaisille patikointiosuuksille liian hankala.

Kävin aamupesulla rannassa ja tullessani takaisin teltan luo näin erikoisen näyn. Tito ja Totti hinkkasivat itseään koivuun, maahan ja kiviin. Molemmat uikuttivat ja olivat hermostuneita. Menin niiden luokse ja koirat puskivat syliini kiehnaamaan. Näin kyllä, että oli hyttysiä, mutta onhan niitä ollut ennenkin. Koirat ovat nukkuneet lukuisia öitä mökillä ulkonakin eivätkä hyttyset ole tuollaista reaktiota saaneet aikaiseksi. Mutta sitten tajusin, ettei kyse ollut hyttysistä. Käänsin syliini tunkeneen Titon selälleen ja meinasin parkaista. Näky oli järkyttävä. Koko koira oli täynnä punaisia laikkuja ja tihkusi niistä verta. Nopeasti kävin koiran läpi. Pieniä mustia ötököitä oli kaikkialla. Ne olivat turkin sisällä ja punaiset laikut kattoivat koko koiran. Ainoastaan pää oli säästynyt isoilta hyökkäyksiltä, koska olin laittanut siihen teepuuöljyä karkottamaan hyttysiä.


Molemmat pojat olivat saaneet satoja osumia ja lisää tuli koko ajan. Sillä hetkellä en osannut ajatella muuta kuin että koirat heti veteen, jotta iho vähän rauhottuisi. Ajattelin myös siinä samalla hukuttaa ne tuhmat ötökät, jotka koiriani kiusasivat. Samalla pelasin itselleni tuuminta-aikaa. Mitä ihmettä tekisin? En ollut ajatellutkaan, että pienet ötökät saisivat tuollaista aikaan. En halunnut lähteä heti matkaan, koska repun ja valjaiden laittaminen noin ärtyneen ihon päälle ei tuntunut hyvältä ajatukselta.

Väreilevät suunnitelmani kahden Norjan puoleisen järven löytämiseksi lipuivat pois Titon ja Totin uidessa kauemmaksi. Tiesin, että havittelemani reitti kulkisi niin rehevän seudun läpi, että se olisi pelkkää ötökkää ja kutinaa. Oli aika kääntää seuraava sivu kartasta, jota minulla ei ollut.

Erittäin kummallinen valo pilvien läpi...


Tilanne oli vähän niin ja näin. Oli nälkä, pari kutisevaa koiraa eikä suunnitelmaa. Ei edes pienen pientä. Puhelimeen liittyvien ongelmien vuoksi ei ollut myöskään sen tuomaa apua käytettävissä. Yhdestä asiasta olin kuitenkin varma; ajatus kulkee paremmin maha täynnä!

Otin koirat ja menin läheiselle autiotuvalle. Luin seinässä olevat tupasäännöt huolellisesti ja huokaisin helpotuksesta. Lemmikit sai ottaa sisään, jos ei ollut allergisia toivomassa toisin. Ei ollut muita. Koirat sisään ja teepuuöljyä kaikkialle, mihin suinkin sain laitettua. Tässä vaiheessa muistin unohtaneeni kotiin koirien tassuvoiteen, josta olisi saattanut olla puremienkin kanssa hyötyä. Jätin koirat tupaan nurkkaan kytkettynä ja aloin toimia. Ensin raahasin kaikki omat varusteeni sisään. Oli alkanut sataa, joten oli ihan miellyttävää viedä tavarat suojaan. Luvatonta luksusta... Tuntui melkein huijaamiselta!

Seuraavaksi otin ruokapussin esiin ja aloin kyhäillä aamupalaa, joka tässä vaiheessa oli jo kääntynyt lounaan puolelle. Kaurahiutaleita, rusinoita, pähkinöitä ja kuivattuja banaanilastuja. Vettä sekaan ja tulille. Vuorossa oli ensimmäinen kerta Trangian kanssa. Nestettä polttimoon, tulta, lämmön kokeilu kädellä, syttynyt oli ja ei muuta kuin kulho päälle. Jätin puuron porisemaan ja kävin etsimässä mukaan ottamani kirjan valmiiksi käsille. Tullessani takaisin näin jo kaukaa, että ihan ei mennyt niin kuin olin ajatellut. Puuron pohjaan palamisen voi havaita ja ihan matkan päästä. Ei muuta kuin puuroa pelastamaan. Rusinat olivat vajonneet tietysti pohjaan eikä vettäkään ollut tarpeeksi ison hiutalemäärän turvottamiseen. Fail. Kaadoin toiseen astiaan kaiken, mikä lähti irti ja vein toisen astian likoamaan. 




Huvittavaa oli se, että rinkasta hakemani kirja oli Anna Perhon kirjoittama Anna palaa. Noh, minä annoin palaa heti oikein kunnolla! Pienestä kokkailuerheestä huolimatta puuro oli aivan taivaallisen hyvää. Heitin rusinoita päälle vielä lisää, koska tajusin niiden olevan aikasta painavia kokoonsa nähden. Mikäs sen parempi keino keventää rinkkaa kuin syödä ja paljon!


Syödessäni kuulin, miten Tito ja Totti rapsuttivat ja hampaillaan järsivät ihoaan. Kutina oli ilmeisen kamalaa. Menin istumaan niiden viereen ja aloin nyppiä vielä löytyviä ötököitä turkista. Silittelin ja huomasin olevani itkun partaalla. Juuri ennen kuin hanat aukesivat, kuulin kolinaa eteisestä. Sisään saapui mies, joka tuli syömään lounaan tuvalle. Hän oli päiväretkeilijä pienen repun kanssa. Mies oli hyvin vähäpuheinen, joten emme jutelleet paljon. Vaihdoimme muutaman sanan, mutta hän ei osannut vastata kiperiin kysymyksiini. Olisin kovasti halunnut tietää, mitä löytyisi Ruotsin puolelta. Olisiko se rehevää kasvillisuutta vaiko avaraa tunturia? Kannattaisiko sinne mennä alkuperäisen "suoraan Norjaan"-ajatukseni sijaan?

Luin, kirjoitin päiväkirjaa ja söin raakasuklaalla päällystettyjä pähkinöitä ja marjoja. Annoin ajatuksieni virrata, tunnustelin tunteita ja haaveilin. Minut palautti takaisin todellisuuteen kopina kuistilta. Tuvalle tuli nelihenkinen partiolaisperhe ja vanha pariskunta (he olivat yli 70-vuotiaita).


Päivän tunnelma muuttui heti! Kun oli päästy minun jalkineiden päivittelystä, alkoi tarinoiden jakaminen. Partiolaisperheen isä tunsi Suomen käsivarren kuin omat taskunsa ja vanha mies kirjoitti pieneen muistikirjaansa havaitsemiaan eläimiä. Nauroimme yhdessä muun muassa sille, miten mies oli alkuaikoina halunnut aina itsepintaisesti ottaa painavat kiikarit mukaan eläimiä nähdäkseen, mutta vuosien myötä jättänyt ne pois ihan niiden painon vuoksi.

Aloin saada ratkaisevia vastauksia koskien tulevia päiviäni. Minulla oli nyt tuvassa kanssani kuusi ihmistä, jotka olivat käyneet sillä suunnalla, minne olin vähitellen alkanut kallistua. Toiveikkuuteni heräsi. Sain kuulla, että luvassa olisi avotunturia paljonkin ja ötököitä vain murto-osa siitä, mitä sillä hetkellä pörisi, surisi ja inisi ulkona. Sinne! Sinne olisi päästävä. Kahden kauniin järven löytämisen sijaan halusin löytää ötökkävapaata maastoa. Kriteerini olivat hieman muuttuneet. Koirat mukana, koirien ehdoilla. Otin puhelimellani kuvia pariskunnan hyvästä kartasta ja päätin samalla jatkossa sisällyttää kartat vaellusvarusteisiini.

Iltapäivä ja ilta kuluivat tarinoita jakaessa. Jaettujen kokemuksien kautta elämät kohtasivat ja minä nautin. Kuulin tarinoita eksyneistä vaeltajista, pelastusoperaatioista, toimivista muonaratkaisuista, muiden vaeltajien koirista, vaatteiden toimivuudesta, ensimmäisellä vaelluksella rikkoutuneista vaellussaappaista, pesurutiineista, kalliista tupamaksuista, kauniista maisemista... Kuulin, miten pariskunnan rouva halusi matkata mahdollisimman paljon lakeuksissa ja siellä, missä on tilaa hengittää. Mies taas kertoi kaipaavansa ympärilleen puita, pensaita ja suojaa. Hän olisi mielellään taittanut matkaa vain sademetsämäisissä olosuhteissa. Koska vaelluksia ja avioliittoa oli takana jo kymmeniä vuosia, he olivat ilmeisesti löytäneet jonkinlaisen yhteisymmärryksen vaellusreiteistä ja -kohteista.

Kun ilta alkoi hämärtyä, partiolaisperhe kävi nukkumaan telttoihinsa ja minä jaoin pariskunnan kanssa tuvan ison laverin. Halusin koirien ihon rauhoittuvan kunnolla ennen seuraavaa päivää.

Olin jo kömpinyt makuupussiin ja alkanut lukea, kun kuulin miehen kuiskaten kysyvän, voisiko hän käydä toivottamassa koirille hyvää yötä. Annoin tietysti luvan ja jatkoin lukemista. Mies nousi ja meni tuvan nurkkaan istumaan lattialle koirien viereen. Seurasin hämärässä sivusilmällä, miten Totti kömpi miehen syliin ja Tito painautui hänen jalkaansa vasten. Kuulin miehen kertovan koirille tarinoita muista koirista ja omasta lapsuuden koirastaan. Hän piti pojille rohkaisupuheen siitä, miten ne tulevat selviämään kaikista tulevista haasteista tunturissa ja vuorilla. Pitkän tovin mies höpötteli koirille ja silitti niitä. Kun ikkunasta tuleva päivänvalo ei enää riittänyt lukemiseen, kävi mieskin nukkumaan.


Vaellus yhteistyössä Vaeltajankaupan ja Hurtan kanssa.

12 kommenttia:

  1. Ja mitä ne kamalat, turkissa pyörineet ötökät oli?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näitä ne olivat:
      https://fi.wikipedia.org/wiki/Mäkärät
      Ja juuri tuon näköisiä kuin kuvassa.

      Poista
  2. Hienoa tekstiä, tulee sellainen olo että olisin itse mukana seikkailulla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja tervetuloa mukaan vaan! <3

      Poista
  3. Kasviöljyyn sekoitettu pikiöljy karkottI vaaleista, lyhytkarvaisista russeleista mäkäräiset aika hyvin pois. Samoin pikiöljy helpottaa kutinaa ja parantaa. Suosittelen kokeilemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äääh! Meillä vieläpä on tuota pikiöljyä kotona... Ensi kerralla mukaan. Ehkä keksin jonkun suihkepatentin tuohon. :D

      Poista
  4. Näitä juttuja on kyllä niin kiva lukea! Etenkin kun pari vuotta sitten itsekin kävin kaverin ja koiran kanssa vaeltamassa samoilla seuduilla. :)
    Ja nuo mäkärät on kyl vihoviimeisiä otuksia kun pääsevät tunkeutumaan paksunkin turkin läpi koiraa (ja itseä!) syömään. Mutta ilmeisesti täällä pohjoisessa koiratkin tottuu noihin syömiin (niinkuin itekkin), kun ei meillä onneksi ole ikinä noin ihan pahan näköisiä ole syömät olleet. Eikä juuri ikinä ole koiria vaivannut nuo syömät. Mutta vaeltaan mua ei noiden takia saakkaan tohon aikaan vuodesta. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Saara!

      Täytyy ehkä muuttaa tuonne, jotta koirat tottuu. Ei hullumpi suunnitelma. Harvemmin nuo vinkuu kutinaa, mutta nyt niillä meni yli hilseen. Ne tosiaan kyhnyttivät itseään puita ja kiviä vasten sellaisella raivolla, että olin varma koko turkin irtoamisesta, jos en tee jotain. :D

      Poista
  5. Onpas kivoja nämä reissupostaukset :D Tekee tosiaan mieli matkaan koiran kanssa... Mutta noi ötökät, kerrassaan raivostuttavia... Viimeksi pari vuotta sitten kävin kesäkuussa pohjoisessa, eikä kyllä ole se hyttysten määrä vieläkään unohtunut :P

    Tulipa ihan ikävä kauniita maisemia ja rauhallista luontoa... Sitä hiljaisuutta mihin sai aamulla herätä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Sini, kommentista! Hyvä, että kutkuttaa. Se tarkoittaa, että lähdet ensi vuonna reissuun. ;D

      Poista
  6. Nuo mäkärät ovat viheliäitä. Toissa kesänä oma koirani sai Kilpisjärvellä täyslaidallisen. Onneksi ehdin reagoida siihen nopeasti ja kiikutin koiran autoon turvaan. Surkealtahan se näytti.
    Kurja alku päivällä, mutta aivan ihana loppu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne olivat kamalia! Onneksi oli se tupa vieressä, jotta sain koirat sinne. Muuten olisin varmaan pitänyt niitä järvessä päivän... :D

      Poista