keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Kato, mä lennän taas!

Herttinen sentään! Epämukavuusalueeseen täysin koukkuuntuneena on alkanut tapahtua kehittymistä monella saralla. Koska tämä on koirablogi, jätän tänään nousseet raudat ja selän notkistukset toisaalle.

Koirapuolella on myös tapahtunut paljon. Voin kertoa keppien edistymisestä tai kontaktiprojekteista, mutta ne tuntuvat nyt toissijaisilta. Koska niin paljon enemmän on tapahtunut ohjaajan pään sisällä. Omissa treeneissäni kerrotaan aina motivaatiotarina ennen treenien alkamista. Meistä treenaajista tehdään parempia ihmisiä antamalla ajattelemisen aihetta ja työkaluja oman elämän kehittämiseen.

Yksi mieleeni jäänyt tarina on sisältänyt ajatuksen:


Tämä antoi paljon ajattelemisen aihetta erittäin vilkkaalle mielelle. Olen pienestä asti ollut hyvin tarkkaavainen, nähnyt kaiken samaan aikaan, ollut häiriöherkkä ja keskittyminen on vaatinut minulta paljon ponnisteluja. Se on aina ollut tietoisen työn takana. Se, että suljen muun maailman ulkopuolelle voidakseni keskittyä haluttuun asiaan.

Fysiikkatreeneissäni liikutellaan kehonpainoharjoittelun, ketteryyden ja nopeuden lisäksi paljon rautaa. Se on pakottanut minut keskittymään aivan uudella tavalla. Raudan kolisteleminen ei yksinkertaisesti tapahdu isommilla painoilla, jos mieli seikkailee muualla. Tarvitaan tahdonvoimaa ja läsnäoloa. Tarvitaan kyky löytää tasapaino rauhallisen mielen ja sisäisen taistelijan välillä.

Usean kuukauden ja lukuisten toistojen jälkeen olen huomannut mieleni rauhoittuneen. Enää ei tarvitse koko ajan vilkuilla taululle toistomäärien tarkistamiseksi. Enää ei tarvitse nykiä coachia hihasta, jotta hän muistuttaisi, miten mikäkin liike tulee suorittaa. Enää ei ole mahdotonta pysyä laskuissa mukana.

Mielen rauhoittuminen ei ole tapahtunut itsestään. Se on vaatinut paljon ajatustyötä ja omien tuntemuksieni kuuntelua. Olen löytänyt hetket, joihin keskityn täysin ja mieleni rauhoittaen. Ja samalla löytänyt ne hetket, jolloin voin riemusta kiljuen loikkia yläfemmojen kautta PR-kellolle kilisyttämään ennätyksiä.

Miksikö tämä tarina mieleni kiemuroista? Koska tämä on vaikuttanut merkittävästi myös koiratreeneihini. Viime kerrat Titon kanssa hallilla ovat olleet erittäin antoisia. Olen tiennyt jokaisella toistolla, mitä olen tekemässä. Olen tiennyt, mistä palkkaan ja miten. Olen ymmärtänyt kouluttajalta saadut ohjeet ja noudattanut niitä. Olen kysynyt, jos en ole ollut varma. Olen ohjannut yhä paremmin ja ymmärtänyt ohjauksieni vaikutuksen. Olen päässyt tekemään aikaisempaa enemmän ehjiä ratoja. Olen onnistunut prosentuaalisesti huomattavasti aikaisempaa enemmän.

Tämä oman pääni sisäisen sekaisuuden järjestyminen on näkynyt Titossa merkittävästi. Se on ollut treeneissä jotenkin iloisempi, kevyempi, kuuliaisempi ja helpompi kuin yleensä. Ehkä sekin on rentoutunut, kun en hösää niin paljon ja olen johdonmukaisempi.

Viime sunnuntaina rata rullasi hemmetin hyvin. Samalla radalla sai kääntää ja vääntää, mutta myös juosta minkä kintuistaan pääsi. Persjättö alkaa toimia pirun hyvin ja nyt huomasin todella luottavani Titoon. En jäänyt katsomaan perään, varmistelemaan ja ylikorostetusti ohjaamaan. Juoksin vain ja käänsin aina rintamasuuntani puolelta toiselle, minkä Tito luki loistavasti. Muutamilla toistoilla saatiin vielä minimoitua kaarrokset ja Titon linjat alkoivat olla taloudellisia. Kun henkeä haukkoen hymyilin Titolle ja kehuin sen olevan "hyvä jätkä", tuli kouluttaja antamaan palautetta. Hämmentyneenä kuuntelin, miten meitä on nasta ohjata ja miten meidän yhteistyö on erittäin miellyttävää katsottavaa.

Tällaista mindset-avautumista tänään. Ylihuomenna pitäisi ottaa Tottikin hallille. Oh well...

A video posted by Tito & Totti (@totti_tito_) on

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti