perjantai 28. lokakuuta 2016

Tajuuksä kuka sun edessä seisoo?

Käytiin aamulla Totin kanssa eläinlääkärissä jälkitarkastuksessa. Totti oli all good everything. Suu näyttää hyvältä. Jes! Vielä en uskalla sen kanssa vetoleikkejä puuhailla, koska Totti kiskoo ihan saakutin lujaa. Se on raivoa ja tulta täynnä saadessaan kiskoa ja repiä.

Mä anna kaiken, kun enempää ei oo.

Sitä Totti oli myös aksakentällä. Käytiin kokeilemassa, miten homma luonnistuu. Edellisestä kerrastahan on taas muutama viikko, ehkä jopa kuukausi. En ota Tottia vielä viikkotreeneihin pitkään aikaan, koska sen kanssa on vielä piiiitkä matka niihin karkeloihin. Nyt saimme kuitenkin avaimet lähellä olevalle kentälle eli päästään tekemään Totinkin kanssa enemmän. 

Olen muuttunut treenaamisen suhteen paljon. Sekä omat treenit että koirien kanssa tehtävät treenit ovat nykyään suunnitellumpia kuin silloin way back. Keskityn paremmin kuin aikaisemmin. Ajatukset pysyvät paremmin kasassa. Toistoja tarvitaan vähemmän, koska laatu on parempaa. Paljon on vielä tehtävää, mutta muutos on käynnistynyt. Booom!

Kovempi, parempi, nopeempi, vahvempi.

Olin suunnitellut meidän treeniksi kepit kujalla, hyppysuoraa ja rengasta.
  • Keppeihin halusin avointa ja suljettua kulmaa niin, että näkisin, missä rajat tulevat vastaan. Lisäksi halusin kaventaa kujaa loppua kohden, jotta Totti tajuaisi, että kujalla on myös hidasteita. Niitä sanotaan kepeiksi, jotka tulisi kiertää.
    • Totti loisti. Onhan se pujottelujumala mielestään. Täysiä vaan rymistellen läpi. Täysiä myös muutaman kerran vähän väärästä välistä sisään. Että juu, ne rajat löytyivät.
    • Keppien kaventaminen kävi aika kivuttomasti, kun katsoin tarkasti, että kuja oli edelleen suoraan. Alussa vinoon menevä kuja sinkosi Totin puolesta välistä ulos.  Totti ei ole vielä sillä tasolla, että oikeasti ymmärtäisi, mikä idea koko esteessä on. Se juoksee ja tekee. Usein oikein, joskus vähemmän oikein. Parhautta ovat hetket, jolloin palkkaa ei tule. Totti voi tehdä toisenkin kerran vikaan. Kun palkkaa ei edelleenkään tule, se muuttaa tekemistään ja ainakin tänään se teki kolmannella oikein. Poikkeus säännöstä, veikkaisin.
  • Hyppyjä tehtiin samalla ajatuksella kuin viimeksi Totin ja kouluttajan kanssa. Ei mitään ihmeellistä. Ensin yksi hyppy, sitten kaksi, sitten kolme ja lopuksi neljä. Niin, se juttu oli eteenpäin katsominen. Totin olisi hyvä nähdä esteitä, joita edessä seisoo. Totti ei aina näe. Joten tehtiin lelulle vapauttamista, kun katse suuntautui sinne. Fokus oli todennäköisesti lelussa eikä esteissä, mutta nyt koetin saada ajatuksen pois minusta. Lelu tai este, molemmat käy. Vaihtelin omaa paikkaa ja lisäsin vähän liikettäkin. Vaihdoin myös hyppyjen korkeuksia, jotta Totti pysyisi hereillä. Näitä nappulatreenejä tehdään jatkossakin. Lisätään minun liikettä ja eri esteitä sarjaan. Hyvä tästä tulee.
  • Rengasta tehtiin tosiaan myös. Laitoin renkaan kentälle niin, että ympärillä oli hyvin tilaa. Totti meni renkaasta läpi heti, kun laskin esteen maahan. Hyvä homma. Toisesta suunnasta Totti sujahti alta. Ok, semmonen homma. Sitten mentiin sivusta. Hmm... Sitten renkaasta. Sitten sivusta. Okei, Totti, tuumaustauko. Vettä satoi kaatamalla ja pyyhin likaisella hihalla vesinoroja pois naamaltani. Katsoin Tottia ja rengasta. Hmmm... HMMM... Milloin Totti on tehnyt rengasta?!
    • Nova: "Totti, ootko sä nähnyt tän esteen aikaisemmin." 
    • Totti: "Mä oon nähnyt tän pallon aikaisemmin."
  • Tajusin siinä sitten, että minulla ei ole edes hataraa muistikuvaa Totista tekemässä rengasta. Ehkä on, ehkä ei. Joten laitoin pääni uusiksi. Jatkettiin sheippausajatuksella. Yrityksen ja erehdyksen kautta. Ei liian läheltä estettä, koska muuten esteen hahmottaminen on jo oma projekti. Renkaasta menemisestä palkkaa, ohituksista nothing. Muutaman toiston jälkeen Totti alkoi mennä kerta toisensa jälkeen vain renkaasta. Viimeisillä toistoilla haastoin ja otettiin lähestymisiä loivasti vinoista kulmista. No problem. Renkaasta meni.

Silloin asennetta oli enemmän kuin taitoo.

Totti on aina enemmän. Sen kanssa tekeminen on aina niin paljon kuin tekeminen voi olla. Se antaa treeneissä itsestään kaiken. Se on aina valmis. Valmiimpi kuin minä. Valmiimpi kuin kukaan.

Joskus ajattelin, että minun tulee ymmärtää Tottia voidakseni tehdä sen kanssa. Nyt ajattelen toisin. Minun tehtävä Totin kanssa, jotta se voi kertoa itsestään. Tekemisen kautta voin ymmärtää. Tekemisen kautta me löydämme toisemme. Meillä ei ole kiire niin kauan kuin on naurua ja iloa. Niin kauan kuin on onnea ja Totin kokoisia lämpimiä halaushetkiä.

Jos en antais kaikkee must ei ois antamaan ollenkaan.



torstai 27. lokakuuta 2016

Myyntiin meni, mutta menkööt

Lisäsin Titon ja Totin kirpparille muutaman tuotteen ja niiden joukossa myös meidän 2x2-pujottelukepit. Näille ei ole enää käyttöä, koska treenaamme pujottelua kentällä ja hallilla. En koe enää tarpeelliseksi pitää omia pujottelukeppejä, vaikka ne ovatkin maailman parhaimmat. Tietysti ovat, koska maailman paras Tito on oppinut niillä pujottelemaan ja maailman suurin rakkauspakkaus Totti on oppinut niillä "pujottelemaan". Sehän ei vielä osaa, vaikka itse luuleekin olevansa pujottelujumala.

Nämä kepit ovat tehneet tehtävänsä ja nyt on aika siirtää kultaa eteenpäin!

Titon ja Totin kirpparille tästä: KIRPPUTORI

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Kuinka paljon olet valmis tekemään koirasi eteen?

Tätä olen pyöritellyt mielessäni usein. Kun koira voi huonosti, joutuu onnettomuuteen, on synnynnäisesti vähän vinksallaan, silloin minä mietin. Kuinka paljon olen valmis tekemään koirani puolesta?

Ensimmäinen koirani, Rami, oli terve kuin pukki. Sillä todettiin sydämessä jokin sivuääni, kun ikää oli kuusi vuotta. Tuomio oli loppuelämä hihnassa, ei juoksemista ja rauhallisesti piti ottaa. Rami jatkoi elämää niin kuin oli siihenkin asti elänyt. Vapaana, juosten pitkin metsiä ja talvisin kilpaa moottorikelkan vieressä. Päätimme jo silloin perheen kanssa, että jos juokseminen tuon koiran tappaa, niin sitten se saa tapahtua. Mutta hihnaan sitä koiraa ei laitettu tai juoksemista rajoitettu.

Ramin ollessa reilut 15 vuotta vanha, sillä pettivät jalat alta. Se ei päässyt niin helposti enää lattialta joka kerta ylös ja rappuset tuottivat ongelmia. Viikon kuluttua lähdimme viemään Ramia lopetettavaksi. Eläinlääkäri kertoi, että koiraa voisi tutkia. Me totesimme, että niin ei tehtäisi. Päätös oli samalla helppo ja vaikea. Helppo, koska meidän perheessä se nähtiin ainoana vaihtoehtona. Vaikea, koska hyvästien jättäminen on vaikeaa. 15 yhteistä vuotta sisältää paljon.

Heinäkuun lopulla Tito ja Totti törmäsivät, kovaa. Törmäyksen jälkeen Titon tila näytti epätoivoisen pahalta. Verta tuli niin paljon, että Kepon paikalle saapuminen tuntui kestävän ikuisuuden. Ja sen ikuisuuden aikana päätin, että jos Titon ala- tai yläleuka on murjoutunut pahasti palasiksi, sitä ei korjata, jos toimenpide ja toipuminen olisivat luokkaa "aletaan rakentaa leukaa uusiksi, leikit on leikitty ja loppuelämä velliä ravintona". Minä en lähde siihen. Tokihan näitä on helpompi sanoa nyrkkiä pöytään takoen, kun koiran lopettamisesta ei tarvitse juuri tällä hetkellä päättää.

Koira saa olla vanha, kuuroutua ja näkö heikentyä. Sen niveliä saa kolotella, kun ikää tulee ja askel saa olla hitaampi. Ne seikat kuuluvat asiaan.

Mutta nuorta hyvässä iässä olevaa koiraa en laita eläkkeelle kaikesta toiminnasta ja ajattele, että ainakin se saa elää. Ja voinhan silitellä sitä seuraavat kymmenen vuotta... Minulle on tärkeää, että se eläminen on elämisen arvoista. Samalla, kun me omistajat olemme vastuussa koiriemme hyvinvoinnista, meidän velvollisuutemme on myös arvioida, minkä arvoista elämää tarjoamme koirillemme. Minulla se raja menee kohdassa, jossa koira on häkissä kuukausia toipuakseen leikkauksesta tai muusta toimenpiteestä. Raja ylittyy, kun koira ei saa enää juosta tai juokseminen kielletään pitkäksi ajaksi. Raja ylittyy, kun koira on kivuissa ilman lääkitystä. Raja ylittyy, kun koiralla on henkisesti tai fyysisesti "hyviä päiviä" selkeästi vähemmän kuin "huonoja päiviä".

Näitä tulee mietittyä, kun omille koirille sattuu jotain. Ne hetket ovat harvinaisen paskamaisia. Ne hetket tuntuvat painajaisilta, joista ei voi herätä. Ne hetket muistuttavat meidän omistajien vastuusta koiriamme kohtaan. Miksikö mietin asiaa juuri nyt? Koska tänään sattui Titolle. Ja nyt mietitään, mitä tehdään.

Aihe ei ole helppo. Olen saanut kuvitteellisesti korvilleni useamman kerran, kun olen ollut sitä mieltä, että koira jos toinenkin olisi aika lähettää vehreämmille laitumille. Joskus olen kysynyt harrastajalta, onkohan laji ihan oikea hänen koiralleen. Olen myös ehdottanut, että joku koira vaihtaisi kotia. Koska joskus se on molemmille osapuolille paras vaihtoehto. Niin, joskus niitä kipeitäkin asioita on hyvä sanoa ääneen.



maanantai 24. lokakuuta 2016

Throwback!

Nyt tyypit! Videoiden ja muiden tiedostojen siivoaminen etenee. Samalla halusin kokeilla videon tekemistä. Aikaisemmin olen osannut napsasta alusta ja lopusta palan pois. Wow, mitä osaamista...

Taitoja ei ole vieläkään, mutta tein sentään vähän pidemmän vetovideon. Äänetkin tulivat mukaan - ei huono! Video on tammikuulta yhdeltä vedolta ja siinä on vetolenkkki siihen asti, missä akku loppui. Lämpötilaa oli (muistaakseni) pakkasella noin -30 asteen hujakoilla. Ei ihme, että akku otti itseensä.

Ei vaadi kovin tarkkaa silmää huomata, että koirien paikat vaihtuvat videon aikana muutaman kerran. Tämä oli ehkä-mahdollisesti-kenties Titon ja Totin kolmas yhteislenkki. Saattoi olla toinenkin - tai viides. Pointtina se, että Totti on videolla täysin aloittelija. Pohjia sille on tehty ilman Titoa positiivisen vahvistamisen kautta, mutta varsinaisia vetoja vähän. Hyvin tuo kuitenkin jaksoi. Jotain ravaamista näkyy paikoin, mutta vain hetkittäin. Minulle tärkeää on, että vaikka joku ravipätkä tulisikin, jaksaa sen jälkeen vielä juosta pidempiä matkoja. Eli ei niin, että antaa kaikkensa, tiputtaa raviin eikä pysty nostamaan siitä enää. Se olisi Totin tuntien vähemmän yllättävä vaihtoehto, mutta onneksi se jaksaa nostaa itsensä aina uudestaan ja uudestaan.

Videolta olen leikannut pois yhden kaatumiseni ja kohdat, joissa vaihdan koirien paikkaa, liinojen pituutta tai lisään seisinkiä. Vaihdoin vetoasetelmaa sen vuoksi, että Totin kokemukset olivat niin vähäiset. Halusin selvittää, miten se juoksee ja kulkee. Jos se olisi ollut alusta alkaen Titon vieressä seisingillä, en olisi nähnyt yhtä selvästi sen jaksamista ja vetohaluja. Enjoy!


lauantai 22. lokakuuta 2016

Winter Wonderland

Siivoilin syysloman ratoksi tietokoneen tiedostoja ja täytyy sanoa, että tervetuloa kylään Marie Kondo (Konmari)! Tietokoneella on aivan tajuton määrä tavaraa, mutta nyt on ensimmäinen askel otettu sen taltuttamiseksi. Eiköhän tämä(kin) kaaos saada selätettyä.

Näitä videoita tuli vastaan useita ja voi että, kyllä odotankin talvea! Unohdin lisätä äänet videoon, joten tällä kertaa aika hiljaista fiilistelyä. Seuraavalla kerralla sitten se lumen rahina ja kohinakin mukaan.


perjantai 21. lokakuuta 2016

Maailman kiinnostavin AIRO




Joskus tapahtuu leikkiminen

Tito ja Totti voivat riepottaa samoja keppejä, kaivaa samaa kuoppaa, vetää samaa vetolelua ja taistella samasta pallosta. Mutta ne eivät paini yhdessä kuin harvoin. Hyvin harvoin.

Se on hetki, jota en halua häiritä.


torstai 20. lokakuuta 2016

When someone told me I lived in a fantasy land, I nearly fell off my unicorn!

On paljon asioita, joista tulen koirien suhteen iloiseksi. Osa niistä tuottaa lämpimän onnen tunteen. Vaikka jotkin seikat ovat minun koulutuksella ja kasvatuksella aikaan saamia, on niitäkin asioita, joihin vaikuttaa lähinnä se, minkälainen koira on. Mahdottomuus olisi erottaa koulutus ja koiran persoona täysin toisistaan. Käsi kädessä nämä tekijät kulkevat aina.

Olen pohtinut näitä usein, mutta erityisesti tänään, kun katsoin ikkunasta ulos. Totti nukkui kuistilla ja Tito kukkapenkin vieressä. Molemmat tiiviisti kerässä. Koin onnea ja jäin hetkeksi katsomaan poikia. Nukkukaa vain, pojat.

Joten listasin asioita, jotka koirallisessa elämässä tekevät minut iloiseksi ja onnelliseksi. Tältä istumalta tunnistin nämä asiat:


  • Tito ja Totti tulevan hyvin toimeen. Tämä tekee minut onnelliseksi. Se, että ne voi jättää samaan tilaan keskenään. Voivat olla samassa autohäkissä. Syödä ja juoda samasta kupista. Olla tappelematta leluista.

  • Pojat eivät hauku tehdessään agilitya. Olen nähnyt paljon koiria, jotka haukkuvat tauotta sekä odottaessaan vuoroaan että agilitya tehdessään. Minun pää ei sitä kestäisi. Sen kestäisin, jos koira älähtäisi ohjaajan ollessa täysin hukassa. Silloin saakin huutaa ohjaajalle, että kerää itsensä ja ohjaa kunnolla. Jatkuvaa räksyttämistä ja leukojen availua - no thanks.
  • Totti haluaa olla sylissä. Se on ollut sellainen aina. Se haluaa olla lähellä, hyvin lähellä. Se haluaa laittaa päänsä ihmisen leuan alle ja olla vain. Silitykset ovat plussaa.
  • Tito hölmistyneet ilmeet. Se tekee paljon tuhmuuksia, joista kysäisen: "Mitä luulet tekeväsi?" Ja Titon ilme on aivan korvaamaton. Se on niin hölmistynyt ja vilpittömyyttä tavoittelevat, että meinaan nauraa joka kerta. Silmät kirkkaina ja usein vielä siirtyminen esimerkiksi kaivetusta kuopasta pois. "En ymmärrä, mitä tarkoitat..."
  • Totti menee pelottavienkin asioiden luokse itse. Kun pimeässä rapussa juoksee postinjakaja, Tottia epäilyttää. Se hidastaa askeltaan ja katsoo tarkasti kulmiensa alta. Mutta sitten se menee häntä korkealla postinjakajan luokse ihan itse. Se menee hakemaan rapsutukset ja kehut ihan itse.
  • Epäsäännöllinen elämä ei tuota ongelmia. Ruokaa ja lenkkejä saadaan, kun on niiden hetki. Ja se hetki voi olla koska vain. Välillä matkustellaan autolla, välillä julkisilla tai vaikka veneellä. Nukutaan neljän tunnin yöunet tai 12 tuntia ilman herätyskelloa. Pojat ovat aina valmiita - niin nukkumaan kuin touhuamaankin. Niiden kanssa voi kulkea koko päivän metsässä tai vain pistäytyä lähimmällä lyhtypylväällä.
  • Pojat toimivat hyvin yhdessä, mutta osaavat olla myös erikseen. Kumpikaan ei tarvitse toista, mutta ne ovat yhdessä hyvä tiimi.
  • Pojat osaavat olla kahdestaan pihalla. Ne osaavat olla puuhun kytkettynä tai vapaana, jos siihen on mahdollisuus. Ne leikkivät yhdessä ja erikseen. Mutta väsymyksen yllättäessä ne nukkuvat. Se, että pojat osaavat rauhoittua keskenään ulos, jossa on erilaisia ääniä ja hajuja, on hurjan hienoa. Ne eivät ala haukkua oven takana, että tylsää ja sisään pitää päästä. Ei, ne käyvät kerälle ja alkavat nukkua.

  • Pojat tulevat autoon käskyllä tai ilmankin, vaikka kumpikaan ei autoilusta pidä. Erityisesti Totti ei voi sietää autoilua, mutta tulee kuitenkin aina autoon ilman keskusteluja.
  • Ruokaa voi vaihtaa lennosta. Lihat ja nappulat sekaisin. Kerran tai viisi päivässä. Koirien vatsat kestävät isojakin muutoksia hyvin. Tähän mennessä isot palat kalaa ja kokonaiset munuaiset ovat olleet too much ja vetäneet vatsan löysäksi. Muuten olen voinut antaa lähes mitä vain. Tämä helpottaa kovasti elämää, koska unohdan usein tilata koirille ruokaa ja silloin käyn hakemassa jonkun säkin hätävaraksi, jos pakkasessa ei ole tarpeeksi lihaa uuden ruoan saapumiseen saakka.
  • Voin harrastaa koirien kanssa kaikkea, mistä olen kiinnostunut. Minua ei haittaa, vaikka emme ole missään erityisen hyviä. Minulle on tärkeintä, että voimme tehdä agilitya, jos niin haluan. Voimme paukuttaa puoli vuotta vetolajeja, jos haluan. Voimme tehdä vain hupsuja temppuja vuoden tai kaksi. Voimme leikkiä palveluskoiria ja tehdä enemmän nenähommia ja tottelevaisuutta. Tai sitten voimme olla tekemättä mitään, jos haluan.
  • Tito ja Totti ovat erilaisia. Tito on huomattavasti helpompi kuin nuori veljensä. Johtuuko tämä koulutuksesta tai Totin kohdalla sen puutteesta. Ken tietää, erilaisia ne ovat joka tapauksessa. Koen poikien kanssa hyvin erilaisia onnen ja ilon tunteita. Titon kanssa koen sellaista "soul mate"-yhteyttä. Sellaista, että me toimimme hyvin yhdessä. Totin kanssa koen enemmän riemua, kuplivaa iloa ja naurua.

Kuvasin ikkunasta

Ensimmäinen aurinkoinen aamu! Vaikka pojat sammuvat kuin kynttilä, jos ne ottaa sisään, ulkona riemua riittää edelleen.





keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Katson autiota hiekkarantaa...

Sunnuntaina vuokrattiin mökki ja maamantaiaamuna pakattiin tavarat ja koirat auton takatilaan. Suunnattiin länsirannikolle kristiinankaupunkiin. Vaatimuksia mökille oli kaksi:
  • rantasauna
  • koirille hiekkaranta
Kyllä, näin suuret vaatimukset meillä on syyslomaa varten! Pihaa meillä on nyt enemmän kuin voisi ymmärtää ja rantaa reilusti. Autoja menee jossain ehkä neljän kilometrin päässä, joten koirat ovat ulkona vapaana n. 15 tuntia päivässä. Ison osan tuosta ajasta pojat ovat kahdestaan. Leikkivät palloilla, käyvät uimassa ja kahlaamassa, syövät keppejä ja välillä vain makoilevat kuistilla. Sisään otan ajoittain hetkeksi, jotta saavat juoda, nukkua lämpimässä ja syödä. Iltaisin erityisesti Totti harjoittaa tiellä olemista eli meidän saunoessa ja käydessä pulahtamassa monta kertaa perätysten, Totti pitää huolen, että se on aina tiellä laiturilla. Aina.

Joka päivä tehdään myös yksi yhteislenkki. Tämä ei ole niinkään koiria vaan meitä ihmisiä varten. Saadaan nähdä paikkoja ja mikä tärkeintä, syödä jäätävät määrät kylmiä puolukoita! Eilen käytiin ihmettelemässä matalan veden esiin tuomia kummallisuuksia. Tuntui erikoiselta kahlata kumisaappaat jalassa 30 metrin päässä rannasta ja todeta, että syvyys oli edelleen noin 20 cm.












tiistai 18. lokakuuta 2016

Kuvia!

Herttinen sentään, Titokin on osunut kuvaajan (Joel Rosendahl) linssiin meidän muka-kisoissa viime sunnuntaina. Kannattaa lukaista mielenkiintoisia kommentteja sekä mielipiteiden ja ajatuksien vaihtoa edellisestä postauksesta:







sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Asioita, joita en ymmärrä agilityssa

Olen agilityssa kisaamisen suhteen amatööri. Ja treenaamisen - enhän ole yhdellekään koiralle opettanut kaikkia esteitä "valmiiksi". Kun tähän amatööritasoon lisätään kysymyksiä pulppuileva utelias mieli, herää monta ajatusta.

Olen nähnyt tsiljoona agilityvideota, kahlannut kirjoja, lukenut lehtiä, rakentanut esteitä, treenannut jonkun verran, nähnyt kisoja ja puhunut harrastajien kanssa. Tästä puuttuu se "kisannut vuosia".

Jos tosiaan olisin kisannut vuosia, osa päässä pyörivistä kysymyksistä olisi ehkä jo saanut vastauksen. Tilanne on, mikä on - joten nyt kysyn teiltä viisaammilta ja kokeneemmilta asioita, joita olen pohtinut. Näitä on aika laidasta laitaan, joten koettakaa kestää!

  • Minkä vuoksi startissa ei heitetä talutinta ja pantaa kunnolla kauemmaksi?
    • Olen nähnyt koiria, jotka istuvat tai seisovat taluttimen päällä. Olen myös nähnyt lukuisia kertoja, että talutin jää alle metrin päähän koirasta melkein koiran kulkureitille. Vai onko kyse vain jännityksestä ja rataan keskittymisessä..?
  • Pujottelun "korjaaminen" eli minkälainen ajatus on ohitettuun keppiväliin palaamisessa?
    • Koira on pujotellut kymmenen keppiä ja meinaa jatkaa rataa, mutta se palautetaan kiertämään vielä yksi keppiväli. Onko kyse vain tuloksen saamisesta ja hylyn välttämisestä vai koetaanko siinä opetettavan koiralle jotain? Jos, niin mitä?
  • Kontakteille palauttaminen
    • Koira on juossut puomin ja missaa alastulokontaktin. Se viedään takaisin kontaktille. Mihin tämä perustuu? Ymmärrän, jos koko este otetaan uusiksi, mutta kontaktille peruuttamista en ole vielä käsittänyt.
  • Ohitetun esteen suorittaminen
    • Ohjaaja ohjaa vähän vikaan ja koira juoksee jostain esteestä ohi. Käännytään takaisin ja käydään suorittamassa kyseinen este. Päässäni oleva ongelma asian kanssa on se sotku, mikä korjaamisesta tulee. Lähes joka kerta tapahtuu jotain seuraavista:
      • Koira suorittaa esteen väärästä suunnasta.
      • Saadaan koira suorittamaan ohitettu este, mutta sen jälkeen ohjaajalla on kartta hukassa ja koetetaan kompuroida seuraavalle esteelle.
      • Loppuradan ohjaus on "sinne päin", koska suunnitelmiin tuli pieni mutka.
  • Agilitykisoissa ja -treeneissä oman koiran hallinta suhteessa muihin koiriin.
    • Ymmärrän, että kaikki eivät ole palvelevia koiria tai lajiin täysiä syttyneitä. Sitä en ymmärrä, että kisoihin mennään sellaisen koiran kanssa, joka lähtee yhden esteen jälkeen lapasesta eikä ohjaaja saa sitä hallintaan. Koira juoksee seuraavan kisaajan luo häiritsemään, buffettiin tai minne vain.
    • Miksi kisoissa ja treeneissä ei anneta tilaa ovista kulkiessa, parkkipaikoilla ja kaikkialla? Miksi koirien taluttimien päistä pidetään kiinni ja ihmetellään, kun koirat rähisevät siellä ja täällä?
    • Miksi treeneissä ei avata suuta ja ihan pyydetä, että joku muu ei tekisi samaan aikaan, jos oma koira ei vielä kestä sellaista häiriötä? Miksi asettaa koira epäonnistumaan kerta toisensa jälkeen?
  • Minkä vuoksi lajia harrastetaan sellaisten koirien kanssa, joiden rakenne (suoraan sanottuna) ei sovi lajiin?
    • Mäyräkoirat, tanskandoggit, ranskikset ja mitä näitä nyt on. Minun puolestani voivat kiertää siivekkeitä ja kipittää madallettuja kontaktiesteitä, mutta en ymmärrä täyskorkeiden hyppyjen ja kontaktien (doggilla myös putkien) treenaamista näillä roduilla. 
    • Kaikkien rotujen kanssa on hyvä tehdä ja harrastaa jotain, mutta lajit, toistomäärät, vaikeustasot ja muut tulisi suhteuttaa jokaiseen koiraan. Ei vain rotuun, vaan myös yksilöihin.
  • Miksi ohjaajat eivät juokse niin kovaa kuin pystyvät silloin kuin siihen olisi tarvetta?
    • Ei kaikilla ole juoksukuntoa, jollain on polvi mäsä ja joku kantaa ylimääräistä 50 kiloa lantiolla. Hurjan usein näkee kuitenkin ohjaajia, jotka eivät juokse, vaikka olisi loppusuora tykitettävänä. Tai toinen kummallisuus on juoksemisen lopettaminen vähän ennen viimeistä estettä. Ei juosta loppuun, vaan himmaillaan vähän.
    • Olen aina hurraamassa ja innoissani, kun näen, että joku todella JUOKSEE radalla ja antaa kaikkensa. Jos hän vielä juoksee loppuun asti eli niin pitkään, että koira on ylittänyt viimeisen esteen, olen jakamassa papukaijamerkkejä.
  • Miksi koirilla, joiden omistajilla on jopa omat agilityhallit, ei ole kontaktit kunnossa?
    • Maailmanmestaruustasolla on hämmästyttävän paljon koiria, jotka esim. hiipivät alastulot. Samaiset koirakot osaavat huikeita ohjauksia, tekevät muilta osin upeaa työtä. Mutta kontaktit valutaan hissukseen alas.
Nyt sinä, joka palautat koirasi kontaktille tai joka harrastat agilitya korkealla ja kovaa mäyräkoirasi kanssa, kerro minulla ajatuksiasi. Kaikkien ei tarvitse ajatella samalla tavalla, mutta koska niin moni näitä asioita tekee, olisi mielenkiintoista tietää vähän enemmän. Ehkä koen ahaa-elämyksiä ja nauran kysymyksilleni! Ehkä näen tilanteet eri valossa jatkossa? Kuka tietää..?


lauantai 15. lokakuuta 2016

Voittajafiilis ei vaadi voittamista

Vielä pari kuukautta tai oikeastaan kuukausi - ei vaan pari viikkoa sitten olin sitä mieltä, että meitä ei tulla näkemään kisoissa, ei edes epiksissä.

Tulin kaksi tuntia sitten kotiin, ja Tito on nukkunut siitä lähtien. Koska se on väsynyt. Onhan se ollut tänään kisoissa. MIKÄ OLI?!



Ei sentään missään isoissa karkeloissa oltu. Käytiin super(mölli)kisoissa eli radalla oli vain putkia ja hyppyjä. Olisin halunnut mennä mölleihinkin, koska niiden rata oli pidempi ja mielenkiintoisempi. Mutta siellä oli sellainen typerä este - puomi. Puomille ei ole vielä kuitenkaan asiaa, koska aloimme työstää sitä korjaussarjan kanssa eilen.

Joten mentiin supereita. Lähtöjä sai ottaa kaksi ja niin tehtiin. Huomioita meidän tekemisestä:
* Lähdöt menivät nappiin. Otin vauhtilähdöt molempiin lähtöihin eli jätin Titon istumaan, juoksin radalla ja huikkasin Titon mukaan. Tykkään näistä eniten ja teen, jos siihen on sopiva mahdollisuus. Minun on helpompi tehdä koiran kanssa yhteistyötä, kun olen liikkeessä alusta alkaen sen sijaan, että menen seisomaan ja odottamaan koiran tulemista.
* Ensimmäinen lähtö: Yhdellä putkella jäin laskemaan lampaita, kun Tito sujahti putkeen, vaikka olin suunnitellut meneväni ottamaan sitä aivan eri paikkaan vastaan. Tuli vähän kiirus ja yhdestä hypystä juostiin upeasti ohi. Jos joku ei tietäisi rataa, se näyttäisi suunnitellulta, koska jatkoin täysiä ohituksesta huolimatta. Ohjasin ohi, mitä sitä korjailemaan..? Olin erittäin tyytyväinen siihen, etten antanut ohituksen haitata lainkaan. En miettinyt hetkeäkään jatkamisesta poikkeavia vaihtoehtoja. Halusin pitää fiiliksen, että rata jatkuu. Muilta osin rata meni sujuvasti. Varmistelin kaksi putkeen viemistä ja sain sitten senkin edestä juosta muut osuudet. HYL ja kaunis sellainen.
* Toinen lähtö: Muutin ohjauksia osittain, koska kyseessä oli sen verran iisi rata, että näin sen turvallisena paikkana kokeilla vähän eri ohjauksia. Ohjasin enemmän takaa puolessa välissä ja se toimi huikean hienosti. Joku myöhemmin sanoikin, että kyseinen kohta meni todella hyvin. Leikkaaminen Titon takana oli luontevaa ja se kääntyi hyvin pois päin rataa lukien. Tito irtosi nyt niin paljon ensimmäistä lähtöä paremmin, että oli hyväkin muuttaa suunnitelmia. Sitten tein sokkarin, mutta onnistuin samalla ottamaan sivuttaisen askelen, jonka Tito luki aika napakasti. Se näki liikkeeni suunnassa putken, jota kohti suuntasi. Kutsuin haltuun nopeasti ja sehän tuli. (Mietin samaa tilannetta Totin kanssa ja morjes, ei ikinä tulisi!) Jatkettiin loppuun juuri niin kuin olin ajatellut. Radalta nolla ja kakkoseksi.
* Olo on kuin voittajalla. Tein kaksi selkeää virhettä, jotka tunnistin. Ratojen jälkeen ei ollut ihmettelyä: "En tajua, mitä siellä kävi. Miten se menikin sinne?" Muilta osin radat menivät niin kuin suunnittelin, osittain jopa paremmin.

Hyvä fiilis - palataan kahden vuoden kuluttua taas radoille!



perjantai 14. lokakuuta 2016

Koska me ollaan edelleen me

Eläinlääkäri kirjoitti Titolle terveisiä.


Tito kävi tänään lekurissa, koska halusin varmistaa, että sen poski on parantunut hyvin. Tito rummutti häntäänsä vasten vastaanoton tiskiä, koska paikalla oli niiiiin ihania ihmisiä. Ja yksi 8-viikkoinen ranskis. Titolla pienesti vaikeuksia pysyä nahoissaan. Vaikka kävi maaten, jatkoi häntä vispaamista kuin hurrikaani.

Poski ja hampaat katsottiin. Hyvältä näytti. Tuntui hölmöltä selittää, että Titolla oli iso halkeama posken sisäpuolella, että sieltä roikkui lihariekaleita ja verta oli kuin isommassakin onnettomuudessa. Nyt meidän piti ihan etsimällä etsiä, missä arpi oikein oli. Kyllä se sieltä löytyi ja sormilla painamalla löytyi sisältä arpikudosta. Jätin kertomatta, että leikkelin poskeen reiän saksilla kotioloissa. Tärkeintä, että koira on kunnossa!

Minä en niin välitä taluttimista, joten Tito sai olla koko kotimatkan vapaana. Sopulitien Eläinlääkäriasemalta voi kävellä montaa reittiä meille kotiin. Valitsimme ison sillan ylityksen, metsän kautta kynnetyn pellon reunaan ja sieltä "niittyjä" pitkin kotiin.

Tito on aivan eri koira, kun olemme kahdestaan liikkeellä. Tai näen sen erilaisena. Se on iloisempi, villimpi, hauskempi ja energisempi. Kun Totti on paikalla, Tito masentuu ja lompsii vain eteenpäin. Myös tämän vuoksi olen ollut innoissani meidän aksatreeneistä, koska Totti ei pääse niihin vielä vähään aikaan. Ne ovat Titon ja minun "me"-aikaa. Ja se tuntuu hurjan hyvältä!

Viisi vuotta sitten...


tiistai 11. lokakuuta 2016

Antoisa metsästysreissu

Saalis yhdestä kaupasta. Kilohinnat 2-3 euroa. Karjalanpaisti ollut loistava, koska Totti syö pehmeää ruokaa nyt leikkauksen jälkeen.


Levitys alustalle...
... ja pakkaseen.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Mitä jätän kertomatta?


  • Tito ja Totti saavat oikeastaan päivittäin vain kaksi lenkkiä. Lenkit voivat olla lyhyitä tai pitkiä. Voidaan käydä 10 minuuttia lähimmässä ryteikössä tai suunnata muutamaksi tunniksi kauemmaksi metsään ja pelloille. Joskus lenkit tehdään kytkettynä, mutta usein pojat ovat vapaana alusta loppuun. Toisinaan lenkkejä tehdään kolme tai neljäkin. Säännöllistä meillä ei ole mikään.
  • Annan aika huoletta koirien maistaa meidän ruokia. Taatelit, banaanit, kesäkurpitsat, vesimelonit, marjat - ihan mitä vain. Eivät ne kuole pariin palaan...
  • Tito ja Totti ovat kaiken yksinoloaikansa joko isossa kylpyhuoneessa tai parvekkeella. Syitä on kaksi:
    • Tito kaivaa lattiaa. Se on tehnyt sitä aina. Erityisesti syötyään tai lenkin jälkeen. Ensin hinkataan suupieliä seiniin ja lattiaan, sen jälkeen kaivetaan "ei mitään". Kylppärissä on kaakelilattia ja parvekkeella betonia. Ei ole toistaiseksi kaivanut itseään läpi näistä materiaaleista.
    • Kepon allergian vuoksi koirat eivät saa mennä esim. sohvalle. Siihen jää kaikki karva kiinni, mikä ei auta pölyn ja muun pitämistä kurissa. Muutaman yön olen nukkunut sohvalla, jos on ollut tarve (koiralla vatsa löysällä, Totin leikkaus, minulla herätys neljältä). Silloin koirat ovat saaneet nukkua missä haluavat. 
  • En ymmärrä koirien lihaksista mitään. En tunne, onko koira jostain jäykkä tai lihakset jumissa. Näen juuri ja juuri muutoksia askelissa, mutta silmäni tottuu niihin heti enkä enää hetken kuluttua näe, onko askel epäpuhdas vai ei. Onneksi on ammattilaisiakin...
  • Joskus uneksin, ettei minulla olisi koiria ollenkaan. Tietyllä tavalla odotan, että nuo kaksi ovat kuolleet, ja voidaan Kepon tai ystävien kanssa (tai minä yksin) reissata vaikka pari vuotta, jos siltä tuntuu.
  • Olen kokenut koirien kautta valtavan paljon upeita onnistumisia, vilpitöntä iloa ja onnea. Saan nauraa Totin ilmeille ja Titon kirsulle päivittäin.
  • Tito ja Totti eivät osaa "tervehtiä kauniisti neljä jalkaa maassa". En ole tätä niille opettanut enkä vieläkään jaksa asiaan panostaa. Aina voi tarpeen tullen pitää pannasta kiinni tai olla päästämättä koiria sellaisten ihmisten luo, jotka eivät niitä lähelleen halua...
  • Ruokaa meillä tarjoillaan 0-4 kertaa päivässä. Ruokaa voi tulla kupista, lattialta, lenkillä tai koulutustuokioiden kautta. Ruokien määrä vaihtelee parista desistä nappulaa jopa kiloon raakaa lihaa. Mikä punnitus?
  • Totti nuolee Titon "sitä" lenkin jälkeen. Se on ällöttävää ja Totti lopettaa, kun asiasta mainitsee.
  • Olen ylpeä, siis todella ylpeä, molemmista pojista. Näen molemmissa koirissa itseäni ja "kätteni jäljen".

perjantai 7. lokakuuta 2016

Slalom!

Koska pujottelun otin tänään meidän treenien teemaksi. Tekijänä tietysti Tito, koska Totti jäi ottamaan iisisti kotiin. Omasta mielestään Juniori on jo aivan terve. Haluaisi leikkiä, kiipeillä kiskoa hihnassa ja mennä jo.

Tito on tehnyt kaikkia esteitä epämääräisesti. On kuitenkin aivan eri asia, kuinka paljon esteitä on harjoiteltu osana rataa. Otetaan nyt vaikka ne kepit. Niitä on tehty, häiriöitä lisätty, kaikista kulmista lähestyen ja mitä näitä nyt on. Mutta osana rataa? Eeeeei kai nyt sentään. Jonkun lyhtypylvään kautta kiertäenhän me agilitya ollaan tehty!

Joten tänään pistin kepukat kujaksi ja molempiin päihin mutkaputket. Härkää sarvista ja menoksi. Ensimmäisen kerran leveänä kujana, jonka saattoi vain juosta läpi. Seuraavaksi puolitin ja otin putkien kautta. Sitten tiivistin kujaa enemmän keskeltä, jotta alku ja loppu olivat vähän helpompia. Muutaman toiston jälkeen meillä olikin suorat kepit. Jes!

Lisäsin meidän minikuvioon pari hyppyä - eli lopputulos oli ellipsi, jonka toisena pitkänä sivuna oli kepit ja toisena pari hyppyä. Päissä putket. Tällä kokoonpanolla kokeilin jos jonkinmoisia kuvioita. Helppo olisi ollut luukuttaa rallina ympäri, mutta koska halusin vaihtelua keppeihin, keksin muuta.

Halusin pyörittelyjä hypyillä, joiden jälkeen irtoamista putkeen ja sieltä kepeille. Hypyiltä oli myös luontevaa kokeilla eri lähestymiskulmia kepeille, joista jokainen onnistui loistavasti. Nyt tajuan, että otin avoimia aika väljästi eli niitä ei tullut niin paljon testattua. Ensi kerralla sitten.

Treeneistä itselle muistiin:
  • Saisi irrota putkeen paremmin.
  • Irtoamista ylipäätään enemmän.
  • Avoimia kulmia enemmän.
  • Ei häiriintynyt pujottelun aikana mistään häiriöstä, joita kokeilin!
  • Toistomäärät kuriin. Tutusti tuli liikaa toistoja, kun innostuin.
  • Hyvä, että pysyttelin kepeissä, enkä lähtenyt "kokeilemaan vähän kaikkea". Edistystä, Nova!
  • Tito oli hienosti kentän laidalla eikä treenien aikana häiriintynyt jalkoihin juoksevista mäyräkoirista tai metelöivistä belgeistä.





torstai 6. lokakuuta 2016

Kolme hammasta myöhemmin

Totti on kotona. Se makaa sohvan vieressä viltillä. Kieli ei mahdu edelleenkään suuhun ja se kuivuu suun ulkopuolella. Kostutan sitä ja kirsua välillä.

Totti yrittää nousta välillä, mutta sen silmät seisovat ja koko koira horjuu puolelta toiselle. Lopulta sillä menee jalat alta ja se väsähtää takaisin viltille.

Hassusti sen häntä heiluu hetkittäin. Se ei tunnu tietävän heiluttelevan huiskaansa, mutta niin se vain viuhtoo unisen koiran takakontin jatkeena. Se myös "itkee" välillä. En tiedä, johtuuko suun kivuista, tropeista vaiko mistä.

Kummallinen se on muutenkin. Ei näytä tunnistavan ketään. Hakiessani sitä, sen ilme värähtänytkään. Se oli myös ulvonut. Totti oli ulvonut. Ulvonut. En ole koskaan kuullut sen ulvovan. Nyt oli kuulemma laulanut pidemmätkin aariat, kun taju oli jotenkin palannut pääkoppaan.

Leikkaus oli mennyt hyvin, mutta aikaa kului odotettua pidempään, koska kulmahammas oli tiukasti kiinni. Kun näin hampaiden koon, olin hämmästynyt. Aikamoiset sharkit siellä leuan sisällä on!


Nyt loppuviikko Rimadylia ja rauhallista menoa. Katsotaan, miten Junior pysyy nahoissaan, kun troppien vaikutus lakkaa.

Suuren suuret kiitokset Sopulitien kodikkaalle ja ystävälliselle eläinlääkäriasemalle. Ei rahastuksen makua ja Totista pidettiin hyvää huolta.




Edit. Näköjään oli hammaskivet poistettu, ienrajat puhdistettu ja hampaat kiillotettu veloituksetta. Suosittelen paikkaa vielä hanakammin!

Pala kurkussa


Totti on tällä hetkellä hammaslääkärissä. Kävimme tarkastuksessa tiistaina ja kuten olin ajatellutkin, pois vaan vaurioituneet hampaat.

Juteltiin vähän eri vaihtoehdoistakin, mutta minua ei kiinnostanut juurihoidot, erilaiset paikat ja muotit. Niitä olisi voinut harkita, jos Totti olisi purukoira, poliisikoira tai muu sellainen, joka oikeasti tarvitsee kulmureita enemmän.

Vetoleikeistä tulee hampaisen poiston myötä kuulemma toispuoleisia, koska toisen puolen pito on jatkossa heikompi. Mietin, ettei ehkä ole hirveän iso asia meillä, koska Totin kanssa leikkiessä aktiivisuus on sen säädeltävissä. Minä en sitä riepota ja rymyytä puolelta toiselle. Enemmän se on Totista lähtöisin olevaa vetämistä ja minun joko vastustamista ja myötäilemistä. Parasta Totille tuntuu olevan sen lelun pitäminen suussa samalla, kun se saa olla puoliksi sylissäni. Siihen ei paljon hampaita tarvita.

Rakkauspakkaus

Totti sai takareiteen ensimmäisen rauhoitteen ja sillä meni kymmenisen minuuttia, kun lattialle lösähtäminen oli väistämätöntä. Silittelin sitä ja otin vähän löysää kieltä ulos. Se jää muuten niin ruttuun hampaiden taakse.

Kun Totti oli lähes unessa, aloin nostaa sitä lattialta pöydälle. Tunsin miten kurkkuuni nousi pala ja sisälläni kuohahti. Olen nostanut samalla tavalla koiran ennenkin. Se koira oli Rami, ensimmäinen koirani. Ja silloin olin tehnyt juuri ison päätöksen Maailman Parhaimman Koiran lopettamisesta. Kuolleen koiran nostaminen lattialta tuntui ikuisuudelta. Samalla toivoin Ramin jotenkin reagoivan, mutta se oli vain raskas ja veltto. Muistan, miten kannoin Ramia pitkää käytävän pitkin. En kuullut mitään ja näkökenttäni oli sumea. Tunsin, miten kaikki voimani valuivat pois. Kannoin vain, koska muusta en tiennyt.

Nyt nostin Totin pöydälle, ja sen päälle laitettiin pyyhe vähän lämmittämään. Kieltä otettiin pikkuisen lisää ulos ja samalla asetettiin lisähappi kuonolle.

Silitin ja juttelin kauniita sanoja Totille. Lähdin kotiin, koska operaatio saattaisi kestää kolmekin tuntia. Sinne se jäi pöydälle nukkumaan. Rakas Totti.




maanantai 3. lokakuuta 2016

Meat eaters

Koska koirilla on hampaat.

A video posted by Tito & Totti (@totti_tito_) on

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Ken leikkiin ryhtyyn, se leikin kestäköön

Eilen illan hämärtyessä olimme aavemaisella kentällä keskenämme. Tein kolme settiä molempien kanssa. Edelleen vähän tsekkaamista, missä oikein mennään. Tässä muutamia huomioita:

  • Titon keinu levisi täysin. Jäin oikeasti miettimään, oliko se keinu niin erilainen kuin, millä mentiin viimeksi. Kuulin juuri, että samaiselta keinulta on useampi estevarma koira hypännyt pois. Että jee, nyt ei osata sitä keinuakaan enää. No hätä. Korjaussarjaa kehiin ja koitetaan saada toistoja lisää vaikka muutamankin kerran viikossa. (As if...)
  • Otin Titon kanssa keppejä. Ensin kuudella kepillä, jotta sain nopeasti palkattua. Perään kymmenellä ja kapealla kujalla. Se teki hyvin. Haki mistä vain eikä välittänyt yhtään menemisistäni. Good Job!
  • Totti pamautteli keinua, mutta oli myös valmis tykittämään A:ta ja keinua. Se haluaisi vain juosta ja kiivetä. Täysiä, koko ajan, ilman ohjaajaa. Totti on aloittanut kontaktitreenit kotona, mutta ei osaa vielä soveltaa oikeisiin esteisiin.
  • Totti harjoitteli uutta asiaa palkkaamisen suhteen. Se joutui raukka jättämään lelun selkänsä taakse ja lähtemään siitä eteen hypyille ja putkelle. Mutta sai mutkaputken jälkeen tykittää hakemaan palkkansa. Ensin Totti oli aivan silmät vinossa miettiessään, lähtisikö lelulle vaiko esteille. Kumpiakin rakastaa - vaikeita valintoja! 
  • Totti harjoitteli irtoamista ja itsenäistä tekemistä. Koska se tarvitsee sitä paljon. Muutaman ohjauksen tein väliin ja siitä sai taas irrota pois. Aika jees, aika jees.

Tänään aamulla heräsin ennen viittä viemään koiria ulos ja sen jälkeen lähdin Kirkkonummelle hommiin kisoihin. Sieltä iltapäivällä kotiin parin tunnin päiväunille ja illaksi vielä Titon kanssa treenaamaan hallille. Että otetaan nyt sitten kiinni kaikki se, mitä viime vuosina ei olla tehty!

Tito teki rataa, joka oli muuten luukutusta ja takaa leikkaamista, mutta kouluttaja oli aika alkuun keksinyt persjättöhommelin. Ei ihan nollalla aloitettu, mutta kolmannella yrityksellä sain kipitettyä itseni paikkaan ajoissa ja homma alkoi toimia, kun luotin Titoon enkä jäänyt katselemaan sen tekemistä.

Meidän vuoron jälkeen kävin Titon kanssa ulkona ja siellä tein vielä omatoimisetit. Tuli kirkkaasti onnistuneita vetoja ja iiihan jokunen leviäminen, mutta niille yritykselleni tuntui Titokin nauravan. Hauskaa oli!

Viikonloppu on ollut varsin aksakas, mutta huomenna taas koulun penkille ja omien ei-koira-treenien pariin.

A photo posted by Tito & Totti (@totti_tito_) on