perjantai 29. huhtikuuta 2016
perjantai 22. huhtikuuta 2016
Tärkeää materiapohdintaa
Muuton myötä on täytynyt käydä tavaroita läpi. Ja on muuten ollut sitä tavaraa. Laatikoittain, säkeittäin, kasoittain.
Sitten iski ahdistus tavarasta. Hyyh, niin paljon turhaa, niin paljon roskaa. Ja sitten sitä lähti. Laatikoittain, säkeittäin, kasoittain. Ah, niin paljon parempi olo. Ajatukset kulkevat, kun sälää ei ole mahdottomia määriä joka puolella. Ei tämä koti näytä Kotilieden kannelta vielä, eikä varmasti tule sitä olemaankaan, mutta suunta on hyvä! On vielä lehtipinoa, papereita, vaatteita ja sitten blogiin liittyen - koiratavaraa.
Nyt on arvioni mukaan noin 2 isoa laatikkoa täynnä koiratavaraa, jotka lähtevät.
"En käytä, en ole koskaan käyttänyt, liian isoa, liian pientä, mikä tämä on, miksi minulla on tällainen?"
Kun lajittelin tavaroita säästettäviin ja lähteviin, heitin heti kättelyssä roskiin taluttimet, joista ei ollut enää mitään iloa. Lukot otin talteen, mutta pois lähtivät kuivuneet gripit, yhteen käyttökertaan jääneet yksilöt, liian erikoiset taluttimet, rispaantuneet jne. Ah, taas kerran tuntui hyvältä.
Kunnes pari viikkoa sitten Tito ja Totti leikkivät nuoremman hakemalla taluttimella. Minä ihan todella ajattelin sillä hetkellä, että kylläpä nuo taluttimet aina vain kestävät. Wrong! Juuri sillä hetkellä talutin petti ja se siitä. Seuraavana päivänä meni toinen. Noh, too bad. Kaivoin laatikoista pari nahkatalutinta, joita en ollut koskaan käyttänyt. Ne olin ajatellut ottaa keväällä käyttöön, kokeilla fiiliksiä ja sen jälkeen päättää, saisivatko jäädä. Tulivat siis käyttöön. Lopputulos, en pidä nahkataluttimista. Siis ollenkaan. Ne eivät liu'u toistensa lomitse, vaan menevät solmuun. Ne keräävät kosteutta. Niissä on väärät lukot. Äh, miten ärsyttävää. Mutta en sitten sen enempää kaivellut laatikoita toisenlaisten taluttimien toivossa. En myöskään halunnut tonkia jo laatikko ö:hän siirrettyjä. Se olisi tavaroiden ja materian voitto. Joten niillä nahkaisilla on sinnitelty. Suunnitelma on käydä ostamassa tietyt muutaman euron taluttimet, jotka ovat aivan loistavia. Ja sitten nuo nahkaiset lähtevät!
Materiasta puhuttaessa on kaiketi mainittava uusi perheenjäsen. Halusin nimittäin "kakkospyörän" koiria varten ja nyt se on kotona. Maastopyörä etujousituksella, helposti vaihtuvat vaihteet, ei lukkopolkimia ja pystympi ajoasento kuin "ykköspyörässä". Tänään vein Kuman eli tuon sporttisen kaunokaisen ja koirat ensimmäistä kertaa lenkille yhdessä. Mentiin läheisille niittypelloille ja päästin koirat vapaaksi. Ja lähdin sotkemaan. Tai oikeammin huhkimaan ja vääntämään. Aivan hirveän tuntuista liisteriä. Mietin jo, olivatko eilisillan treenit ja aamun viiden herätys vieneet näin tehokkaasti voimat, mutta ne eivät tuntuneet kuin tekosyiltä.
Veivasin sinnikkäästi pienellä raivolla eteenpäin kohti pitkää suoraa tietä, joka kulkee peltojen välissä. Kun pääsin tielle, alkoi pyöräkin kulkea. Repesin nauramaan ja totesin ääneen koirille, että kai se nyt keskellä peltoa ajaminen on raskaampaa kuin hiekkatiellä tai vaikka pyörätiellä. Onhan se kestävyyskunto sellainen paskanakki meikäläiselle ja siinä on valtavasti tekemistä. Mutta onneksi tilanne ei suinkaan ole niin huono kuin ehdin hetken pelätä.
Näin ensimmäisellä kerralla veivasin menemään ensin noin puolitoista tuntia sitä pitkää suoraa päästä päähän useamman kerran ja monta kertaa käytiin peltojakin valloittamassa. Ihan vain rymisteltiin, minne huvitti. Tulen hurjan iloiseksi, kun näen koirien juoksevan vapaana. Kun ne pinkovat pitkin peltoja ja tuntuvat villeiltä. Vapailta ja villeiltä.
Kiinnitin paljon huomiota poikien juoksutyyliin. Tito juoksee määrätietoisesti. Se osaa juosta tasaisemmin ja vaikuttaa siltä kuin voisi jatkaa maailman loppuun asti. Totti... Totti juoksee voimalla. Se juoksee kuin gebardi. Se käyttää koko kroppaansa ja ponnistaa voimakkaasti takajaloillaan.
Kun sormeni olivat jäätyneet kuoliopisteeseen saakka, kytkin koirat. Lähdimme kiertämään toisia peltoja ja uudempia seutuja. Pyysin(muutaman kerran...) koiria ravaamaan ja sillä mentiin puoli tuntia nopealla tahdilla. Kodin lähestyessä hyppäsin pois satulasta ja kävelimme loppumatkan.
Kotona olimme kaikki hurjan hyvällä tuulella. Uusi pyörä on hyväksytty laumaan!
Milloinkahan sitä uskaltaisi kokeilla vetoja tällä vekottimella?!
maanantai 18. huhtikuuta 2016
maanantai 11. huhtikuuta 2016
PERKELE, joka meinasi pysäyttää pupunkin
Tänään olin töissä piiiitkän päivän. Herätys oli rapsakasti 0430, mikä on muuten jopa ihan ok, mutta ei silloin, kun pitkien avantouintien ja saunomisten jälkeen on päässyt nukkumaan vasta keskiyön jo lyötyä. Koirat saivatkin hiljaisessa aamussa juosta menemään, mutta mitään oikeaa lenkkiä ei kyllä tehty.
Töissä pitkälle iltapäivään ja sieltä ystävän kanssa kotiin. Otettiin koirat ja lähdettiin viettämään iltaa aurinkoisille pelloille. Paljon oli kansaa liikkeellä, mutta hyvin sieltä luovittiin välistä täydelliselle paikalle istuskelemaan. Koirat juoksivat ja remusivat, aikuiset pohtivat universumin kuvioita.
Kun parisen tuntia oli vierähtänyt istuskelua ja koirien kanssa peltojen kiertämistä, aurinko painui unille seuraavaa päivää varten. Mekin suuntasimme kotia kohden, on meinaa kylmä, kun aurinko lähtee latautumaan.
Pojat kävivät innoissaan ojassa vielä rypemässä, ja me ihmiset jatkoimme jutustelua. Kunnes näin ojan vieressä olevien puskien välistä maailman nopeimman Titon kiitämässä kuin salama. Puskasta sinkosi ensin rusakkojänispupukanieläin ja perässä mustavalkoinen elämästään täysin rinnoin nauttiva Tito.
PERRRRRRKELE!!!!
Karjaisuni, ja pari samanlaista heti perään, kajahtivat muuten niin rauhallisen tienoon hiljenevässä illassa. Ihmiset pysähtyivät, lapset pysähtyivät, ystäväni pysähtyi - Tito pysähtyi. Täydestä ajosta tuo erehtyväinen karvahousu vajosi maahan makaamaan ja päätyi vain nopeasti vilkaisemaan vielä näkyvän jäniksen perään.
Hetki ei kestänyt kauan, mutta se oli maaginen. Ei ollut muita, näin vain silmäkulmassani juoksevan pupun ja Titon, joka makasi visusti maassa. Menin Titon luokse, kehuin ja annoin tulla hyppäämään vasten. Samalla kutsuin luokse myös Totin, joka nökötti hyvin onnettoman näköisenä ojan vieressä. "Se huutaa..."
Niin saivat pojat kuulla olevansa maailman parhaita. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olen saanut Titon tuollaisen ajon keskeyttämään. Se on juossut pupujen perässä aivan liian monta kertaa ja koko viime vuosi niitä pitkäkorvia metsästettiin yhdessä. Minä jopa googlettelin, mistä löytyisi Helsingissä eniten pupuja. Onneksi silloisella kotiseudulla oli hyvät apajat ja saatiin silloin tällöin harjoituksia aikaiseksi. Ei ollut helppoa meistä kummallakaan, mutta niin alkoi valoa näkyä tunnelin päässä. Syksyllä päästiin jo siihen, että hihnassa ollessaan Tito ei sen kummemmin tehnyt eleitä lähteäkseen pupujen perään. Oli kyllä kiinnostunut, muttei jäänyt tapittamaan ja ruvennut korvattomaksi. Iso askel oli sekin, että pupujen pingottua turvallisemmille maille, saatoin päästää Titon vapaaksi ilman pelkoa, että se heti lähtisi etsimään karannutta paistiaan.
Tänään Tito lähti, mutta en osannut pahoittaa siitä mieltäni, koska se lakosi maihin karjaisustani.
Mansikkana kakun päällä oli vielä lönköttely kotiin, minkä molemmat koirat tekivät niin rauhallisessa mielentilassa, että omakin mieli lepäsi niitä katsellessa.
Huhheijaa, on tässä menty eteenpäin pupujen kanssa. Ajoista, jolloin kiljuin epätoivoisena Titon perään, kun se eli elämänsä parasta hetkeä pupun perässä kiitäessään. Ajoista, jolloin tartuin epätoivoni vallassa koirista parhaimpaan ja olin valmis tekemään siitä jauhelihaa (mutta päädyinkin lehtipihvin nuijimiseen). Ajoista, jolloin jo pupun näkeminen sai aikaan Titon virittymisen taajuuksille, joista palautuminen kesti pitkään.
Epätoivoni on vaihtunut jämäkkään: "Sähän et perrrkele tee noin!"
Historiallinen päivä meille - ja lapsille, jotka seurasivat tilannetta viereisestä leikkipuistosta.
"Äiti, mikä se pellllkele on?"
Töissä pitkälle iltapäivään ja sieltä ystävän kanssa kotiin. Otettiin koirat ja lähdettiin viettämään iltaa aurinkoisille pelloille. Paljon oli kansaa liikkeellä, mutta hyvin sieltä luovittiin välistä täydelliselle paikalle istuskelemaan. Koirat juoksivat ja remusivat, aikuiset pohtivat universumin kuvioita.
Kun parisen tuntia oli vierähtänyt istuskelua ja koirien kanssa peltojen kiertämistä, aurinko painui unille seuraavaa päivää varten. Mekin suuntasimme kotia kohden, on meinaa kylmä, kun aurinko lähtee latautumaan.
Pojat kävivät innoissaan ojassa vielä rypemässä, ja me ihmiset jatkoimme jutustelua. Kunnes näin ojan vieressä olevien puskien välistä maailman nopeimman Titon kiitämässä kuin salama. Puskasta sinkosi ensin rusakkojänispupukanieläin ja perässä mustavalkoinen elämästään täysin rinnoin nauttiva Tito.
PERRRRRRKELE!!!!
Karjaisuni, ja pari samanlaista heti perään, kajahtivat muuten niin rauhallisen tienoon hiljenevässä illassa. Ihmiset pysähtyivät, lapset pysähtyivät, ystäväni pysähtyi - Tito pysähtyi. Täydestä ajosta tuo erehtyväinen karvahousu vajosi maahan makaamaan ja päätyi vain nopeasti vilkaisemaan vielä näkyvän jäniksen perään.
Hetki ei kestänyt kauan, mutta se oli maaginen. Ei ollut muita, näin vain silmäkulmassani juoksevan pupun ja Titon, joka makasi visusti maassa. Menin Titon luokse, kehuin ja annoin tulla hyppäämään vasten. Samalla kutsuin luokse myös Totin, joka nökötti hyvin onnettoman näköisenä ojan vieressä. "Se huutaa..."
Niin saivat pojat kuulla olevansa maailman parhaita. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olen saanut Titon tuollaisen ajon keskeyttämään. Se on juossut pupujen perässä aivan liian monta kertaa ja koko viime vuosi niitä pitkäkorvia metsästettiin yhdessä. Minä jopa googlettelin, mistä löytyisi Helsingissä eniten pupuja. Onneksi silloisella kotiseudulla oli hyvät apajat ja saatiin silloin tällöin harjoituksia aikaiseksi. Ei ollut helppoa meistä kummallakaan, mutta niin alkoi valoa näkyä tunnelin päässä. Syksyllä päästiin jo siihen, että hihnassa ollessaan Tito ei sen kummemmin tehnyt eleitä lähteäkseen pupujen perään. Oli kyllä kiinnostunut, muttei jäänyt tapittamaan ja ruvennut korvattomaksi. Iso askel oli sekin, että pupujen pingottua turvallisemmille maille, saatoin päästää Titon vapaaksi ilman pelkoa, että se heti lähtisi etsimään karannutta paistiaan.
Tänään Tito lähti, mutta en osannut pahoittaa siitä mieltäni, koska se lakosi maihin karjaisustani.
Mansikkana kakun päällä oli vielä lönköttely kotiin, minkä molemmat koirat tekivät niin rauhallisessa mielentilassa, että omakin mieli lepäsi niitä katsellessa.
Huhheijaa, on tässä menty eteenpäin pupujen kanssa. Ajoista, jolloin kiljuin epätoivoisena Titon perään, kun se eli elämänsä parasta hetkeä pupun perässä kiitäessään. Ajoista, jolloin tartuin epätoivoni vallassa koirista parhaimpaan ja olin valmis tekemään siitä jauhelihaa (mutta päädyinkin lehtipihvin nuijimiseen). Ajoista, jolloin jo pupun näkeminen sai aikaan Titon virittymisen taajuuksille, joista palautuminen kesti pitkään.
Epätoivoni on vaihtunut jämäkkään: "Sähän et perrrkele tee noin!"
Historiallinen päivä meille - ja lapsille, jotka seurasivat tilannetta viereisestä leikkipuistosta.
"Äiti, mikä se pellllkele on?"
keskiviikko 6. huhtikuuta 2016
Aivan persiistä...
... nimittäin kakka.
Haluan avata tätä ruskeaa aihetta sen vuoksi, että se on ollut ajankohtainen mm. tänään. Nimittäin koirat ja niiden hmm... tarpeet tai oikeammin tarpeiden tekeminen.
Ensin pentuvaihe - aika, jolloin omistaja on valmistautunut pissojen luuttuamiseen ja torttujen siivoamiseen. Joku käyttää sanomalehtiä tämän urakan helpottamiseksi, joku rajaa pennun käyttämää tilaa, kolmas katuu pennun hankkimista jo toisena päivänä.
No ei suinkaan! Mutta ah, miten muistelen aikoja, kun on tullut myöhään kotiin, avaa kotioven ja vastaan tunkeutuu kuoleman löyhkä. Ensimmäisenä sitä on hartaasti toivonut, että läjät olisivat jotenkin järkevässä paikassa. Helposti siivottavissa. Sitten on valmis avaamaan oven kokonaan ja vastaanottamaan sen, mitä oven toisella puolella on. Esimerkiksi Titon, joka pentuna oli karannut isosta aitauksestaan, silpunnut petauspatjani ja tyynyni, repinyt vuodevaatteet sängystä ja tehnyt sekä ykköset että kakkoset sängylle. Kyllä, läpi meni. Aivan kaikesta. Ja oli sitä ruskeaa asiaa kulkeutunut seinille ja tassujen mukana pitkin asuntoakin. Voi näitä muistoja.
Totti oli pentuna yleensä yksin kylppärissä portin takana, jotta Tito sai päivisin olla rauhassa härväimeltä. Samalla Totti oppi olemaan "yksin" ja rauhoittumaan. Tai ainakin se oli tavoite. Pennun sijoittaminen pesutilaan oli ihan hyvä päätös. Totti saattoi nimittäin päräyttää jostain syömästään asiasta sellaiset liejut pitkin lattioita ja seiniä, ettei kylppärissä ollut kotiin tultuani kuin pieni nurkka "puhtaana" ja siellä istui Totti surkean näköisenä. Sitä ripaskaa voi tulla koirasta aivan järjettömät määrät!
Ihan pienenä Totti söi pökäleensä sitä tahtia, kun tavaraa oli ilmaantunut. Sen huomasi kyllä Totin pentutuoksuun sekoittuvasta ällöttävästä vivahteesta. Ei se nyt maailmaa kaatanut, koska penska jätti onneksi ulkona muiden jätökset rauhaan. Olisivat hermot olleet koetuksella, jos tuo olisi syönyt muiden koirien kasat. Hyiiii... Mutta ei tässä vielä kaikki! Kuvittele tilanne, jossa huomaat pennun syöneen yön aikana omat torttunsa. Harmittaa vähän, mutta what can you do. Pentu mukaan ja lähdet sen kanssa bussilla tai autolla jonnekin treenaamaan tai kyläilemään. Ai niin, se pentu voi pahoin kaikissa kulkuvälineissä. Ai niin, se oksentaa bussin lattialle. Ai niin, se lämmin oksennus sisältää myös kaiken yön aikan syödyn pashckan. Että miten meni noin niin kuin omasta mielestä?
Olen useamman kerran maininnut Totin ongelmasta pissaamisen kanssa. Se ei osaa a) pysyä paikoillaan pissatessaan b) odottaa sopivaa paikkaa. Hätä voi yllättää. Ihan tuosta noin vain. Vaikka olisi vuoden vanha, se hätä voi tulla vaikka rappukäytävässä. Eikä Totin ilmekään värähdä, kun se tyynen rauhallisena lorottelee perässäni kävellessään. Tai se ruikkii heti ulos päästyämme rappusille. Tai se vain kävelee ja pissaa samaan aikaan. Mutta osaa se pidätellä vaikka kellon ympäri ihan helposti. Kun tulen töistä, Totti ei suinkaan ole kinuamassa ulos. Se voi ihan makoilla ja ottaa rennosti. Ulkonakin voi mennä rauhallisesti - tai sitten ei, kun ei vaan pysty olemaan ruikkimatta. Nytpakkohetipissata!
Nyt aikuisena tuo pissajuttu on edelleen ajankohtainen. Ei se Totti suinkaan rappuun enää lorottele, mutta se kävelee ruikkien pissat jaloilleen tai kokee tarvetta pissata mitä ihmeellisimmissä paikoissa.
Ripaskaahan tulee joskus. Tai oksut. Viimeksi tuli jälkimmäinen Totille, koska se oli löytänyt punteistaan takiaisia. Repi niitä sitten pois ja vahingossa osa meni kurkkuun. Kyllähän sellainen yököttää aivan huolella, kun kurkkua kutittaa. Mutta parasta on se, kun joutuu lähtemään omiin treeneihin ja jättämään sen koiran kotiin. Se heiluttelee häntää ja näyttää siltä, että kaikki on kunnossa. Kuitenkin paha aavistus hiipii mieleen, onkohan se nyt oksentanut kaiken aikomansa jo pihalle. Ainahan se selviää muutaman tunnin kuluttua, kun tulee takaisin kotiin. Että ei, vielä oli tavaraa masussa jäljellä. Ja oksuja löytyy vähän sieltä täältä.
Nyt koirat ovat aikuisia ja pakki menee aika harvoin sekaisin. Joskus joku luu tai liha laittaa pötsin pyörimään tai ripaskan suihkuamaan. Kerran tulin kotiin ja ripaskat löytyivät wc-pöntön kannen päältä. Täytyy sanoa, että ihan kiitettävä yritys! Toisen kerran kaikki oli onnistuttu saamaan pesukoneen päälle (mmmitä) ja viereiselle seinälle. Ne ovat sellaisia kertoja, että kylppärin kuuraaminen on ainoa vaihtoehto. Ei auta rätin heiluttaminen. Pitää siirtää kaikki irtotavara ulos. Aivan kaikki. Sitten kerätään paperien kanssa isoimmat aarteet pönttöön, minkä jälkeen laitetaan suihkut ja käsisuihkut heilumaan. Mäntysuovat ja Tolut, toisinaan tujummat kemikaalit, eivät kaipaa säästelyä näissä pirskeissä. Ensin suihkutetaan kaikki ruskea lieju pois ja sen jälkeen kuurataan lattiat ja seinät. Lopuksi vielä kaiken suihkuttelu. Oven vierestä täytyy aina pyyhkiä rätillä isoimmat lammikot pois, jottei kohta maksella vesivahinkojen tuhoja. Ihan viimeisenä asiana pidetään huoli, että asunnossa on hyvä tuuletus. Luojan kiitos, meillä on kylppärissä ikkuna, joten saadaan ylellisesti läpiveto! Ah, arjen pieniä iloja.
Mutta on se vaan niin, että kaiken siivoamisen ja koirien ulkona kiikuttamisen voittaa aina se hetki, kun kello on kolme yöllä. Nukkumatti on käynyt jo muutama tunti sitten peittelemässä. Uni maistuu hyvältä. Ja sitten kuuluu "piip piip". Se ääni herättää. Aina. "Piip piip" ja tiedät, että nyt on kiire. Niin kiire, että päälle heitetään rutkut collarit, takki ilman mitään aluspaitoja ja jalkaan punaiset crocsien jäljitelmät. Se maaginen "piip piip" saa jopa meikäläisen nousemaan sängystä toisinaan yllättävän ripeästi. Koska jos et nouse, siivoat.
Tässä teille koiran omistamisen parhaita paloja!
Haluan avata tätä ruskeaa aihetta sen vuoksi, että se on ollut ajankohtainen mm. tänään. Nimittäin koirat ja niiden hmm... tarpeet tai oikeammin tarpeiden tekeminen.
Ensin pentuvaihe - aika, jolloin omistaja on valmistautunut pissojen luuttuamiseen ja torttujen siivoamiseen. Joku käyttää sanomalehtiä tämän urakan helpottamiseksi, joku rajaa pennun käyttämää tilaa, kolmas katuu pennun hankkimista jo toisena päivänä.
No ei suinkaan! Mutta ah, miten muistelen aikoja, kun on tullut myöhään kotiin, avaa kotioven ja vastaan tunkeutuu kuoleman löyhkä. Ensimmäisenä sitä on hartaasti toivonut, että läjät olisivat jotenkin järkevässä paikassa. Helposti siivottavissa. Sitten on valmis avaamaan oven kokonaan ja vastaanottamaan sen, mitä oven toisella puolella on. Esimerkiksi Titon, joka pentuna oli karannut isosta aitauksestaan, silpunnut petauspatjani ja tyynyni, repinyt vuodevaatteet sängystä ja tehnyt sekä ykköset että kakkoset sängylle. Kyllä, läpi meni. Aivan kaikesta. Ja oli sitä ruskeaa asiaa kulkeutunut seinille ja tassujen mukana pitkin asuntoakin. Voi näitä muistoja.
Totti oli pentuna yleensä yksin kylppärissä portin takana, jotta Tito sai päivisin olla rauhassa härväimeltä. Samalla Totti oppi olemaan "yksin" ja rauhoittumaan. Tai ainakin se oli tavoite. Pennun sijoittaminen pesutilaan oli ihan hyvä päätös. Totti saattoi nimittäin päräyttää jostain syömästään asiasta sellaiset liejut pitkin lattioita ja seiniä, ettei kylppärissä ollut kotiin tultuani kuin pieni nurkka "puhtaana" ja siellä istui Totti surkean näköisenä. Sitä ripaskaa voi tulla koirasta aivan järjettömät määrät!
Ihan pienenä Totti söi pökäleensä sitä tahtia, kun tavaraa oli ilmaantunut. Sen huomasi kyllä Totin pentutuoksuun sekoittuvasta ällöttävästä vivahteesta. Ei se nyt maailmaa kaatanut, koska penska jätti onneksi ulkona muiden jätökset rauhaan. Olisivat hermot olleet koetuksella, jos tuo olisi syönyt muiden koirien kasat. Hyiiii... Mutta ei tässä vielä kaikki! Kuvittele tilanne, jossa huomaat pennun syöneen yön aikana omat torttunsa. Harmittaa vähän, mutta what can you do. Pentu mukaan ja lähdet sen kanssa bussilla tai autolla jonnekin treenaamaan tai kyläilemään. Ai niin, se pentu voi pahoin kaikissa kulkuvälineissä. Ai niin, se oksentaa bussin lattialle. Ai niin, se lämmin oksennus sisältää myös kaiken yön aikan syödyn pashckan. Että miten meni noin niin kuin omasta mielestä?
Olen useamman kerran maininnut Totin ongelmasta pissaamisen kanssa. Se ei osaa a) pysyä paikoillaan pissatessaan b) odottaa sopivaa paikkaa. Hätä voi yllättää. Ihan tuosta noin vain. Vaikka olisi vuoden vanha, se hätä voi tulla vaikka rappukäytävässä. Eikä Totin ilmekään värähdä, kun se tyynen rauhallisena lorottelee perässäni kävellessään. Tai se ruikkii heti ulos päästyämme rappusille. Tai se vain kävelee ja pissaa samaan aikaan. Mutta osaa se pidätellä vaikka kellon ympäri ihan helposti. Kun tulen töistä, Totti ei suinkaan ole kinuamassa ulos. Se voi ihan makoilla ja ottaa rennosti. Ulkonakin voi mennä rauhallisesti - tai sitten ei, kun ei vaan pysty olemaan ruikkimatta. Nytpakkohetipissata!
Nyt aikuisena tuo pissajuttu on edelleen ajankohtainen. Ei se Totti suinkaan rappuun enää lorottele, mutta se kävelee ruikkien pissat jaloilleen tai kokee tarvetta pissata mitä ihmeellisimmissä paikoissa.
Ripaskaahan tulee joskus. Tai oksut. Viimeksi tuli jälkimmäinen Totille, koska se oli löytänyt punteistaan takiaisia. Repi niitä sitten pois ja vahingossa osa meni kurkkuun. Kyllähän sellainen yököttää aivan huolella, kun kurkkua kutittaa. Mutta parasta on se, kun joutuu lähtemään omiin treeneihin ja jättämään sen koiran kotiin. Se heiluttelee häntää ja näyttää siltä, että kaikki on kunnossa. Kuitenkin paha aavistus hiipii mieleen, onkohan se nyt oksentanut kaiken aikomansa jo pihalle. Ainahan se selviää muutaman tunnin kuluttua, kun tulee takaisin kotiin. Että ei, vielä oli tavaraa masussa jäljellä. Ja oksuja löytyy vähän sieltä täältä.
Nyt koirat ovat aikuisia ja pakki menee aika harvoin sekaisin. Joskus joku luu tai liha laittaa pötsin pyörimään tai ripaskan suihkuamaan. Kerran tulin kotiin ja ripaskat löytyivät wc-pöntön kannen päältä. Täytyy sanoa, että ihan kiitettävä yritys! Toisen kerran kaikki oli onnistuttu saamaan pesukoneen päälle (mmmitä) ja viereiselle seinälle. Ne ovat sellaisia kertoja, että kylppärin kuuraaminen on ainoa vaihtoehto. Ei auta rätin heiluttaminen. Pitää siirtää kaikki irtotavara ulos. Aivan kaikki. Sitten kerätään paperien kanssa isoimmat aarteet pönttöön, minkä jälkeen laitetaan suihkut ja käsisuihkut heilumaan. Mäntysuovat ja Tolut, toisinaan tujummat kemikaalit, eivät kaipaa säästelyä näissä pirskeissä. Ensin suihkutetaan kaikki ruskea lieju pois ja sen jälkeen kuurataan lattiat ja seinät. Lopuksi vielä kaiken suihkuttelu. Oven vierestä täytyy aina pyyhkiä rätillä isoimmat lammikot pois, jottei kohta maksella vesivahinkojen tuhoja. Ihan viimeisenä asiana pidetään huoli, että asunnossa on hyvä tuuletus. Luojan kiitos, meillä on kylppärissä ikkuna, joten saadaan ylellisesti läpiveto! Ah, arjen pieniä iloja.
Mutta on se vaan niin, että kaiken siivoamisen ja koirien ulkona kiikuttamisen voittaa aina se hetki, kun kello on kolme yöllä. Nukkumatti on käynyt jo muutama tunti sitten peittelemässä. Uni maistuu hyvältä. Ja sitten kuuluu "piip piip". Se ääni herättää. Aina. "Piip piip" ja tiedät, että nyt on kiire. Niin kiire, että päälle heitetään rutkut collarit, takki ilman mitään aluspaitoja ja jalkaan punaiset crocsien jäljitelmät. Se maaginen "piip piip" saa jopa meikäläisen nousemaan sängystä toisinaan yllättävän ripeästi. Koska jos et nouse, siivoat.
Tässä teille koiran omistamisen parhaita paloja!
 |
| Koirat myös pestään usein ripaskacircuksen ohessa. Tässä on onneksi takana vain iltalenkki ja edessä iltasuihku. |
 |
| Totti arvostaa! |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)