sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Helppoa juoksutusta

Viikonloppu hurahti saaressa. Jokainen tietää, että tämä viikonloppu on sisältänyt lumen lisäksi - noh, lunta. Eilen Tito sai juosta jäämatkan saareen ja tarkoitus oli mennä juoksuttamaan lisää, mutta äidin lammaspata oli valmiina, joten juoksutus jäi tasan siihen. Isä teki vielä jälkiruokaa, minkä jälkeen ajatus moottoroidun kelkan selkään mönkimisestä ei houkutellut.

Titolla oli kuitenkin valtavasti tarmoa ja se purettiin jo vuosia käytössä olleella tavalla - isolla pahvilaatikolla. Titohan menee aivan sekaisin saadessaan luvan repiä pahvin riekaleiksi. Se heittäytyy myös laatikon uumeniin pyörimään ja potkimaan. Hirvittävä meteli ja sotku, mutta puulämmitteisessä talossa pahvin voi kerätä ja heittää takkaan.

Kun keittiö alkoi näyttää siltä, että siellä on räjähtänyt pahvilaatikko, siirryttiin katsomaan muutama hauska video netistä. Tito tarkisti samalla kotia kissojen varalta, hyvin laihoin tuloksin. Sinnikäs kaveri. Seuraavaksi vähän temppuiltiin ja hassuteltiin. Isäni on kutiavaa sorttia, ja voitte kuvitella, kuinka käy Titon yrittäessä vetää häneltä villasukkia pois jaloista! Tehtiin myös kuonokosketusleikkiä eli vuorollaan äiti, isä tai minä nosti pyssysormet esiin ja minä sanoin "touch". Tito sitten bongasi sormet ja liikkui sukkelasti sormilta sormille. Kyllä, just for fun.

Ilta ja yö jatkuivat Titon nukkuessa ja minun pelatessa isäni kanssa yhtä maailman typerimmistä peleistä. Yhdeksän luukku, kaksi noppaa ja kaksi pelaajaa. Toinen pelaaja sulkee luukkuja, toinen avaa. Noppien silmäluvut tai niiden summa kertoo, mihin luukkuihin saa kajota. Kysesssä oli siis muutaman tunnin peli, jota kumpikaan ei voittanut. Huikean hauska ilta kuitenkin.

Tito nukkui yön lähes yhtä sikeästi kuin minä ja nukuimmekin pitkään. Titon piti kuitenkin saada aamu(päivä)lenkki ja lähdin juoksuttamaan sitä saareen tulleen veljeni kanssa. Emme me jalkaisin viitsineet kähteä urakoimaan, kun pihassa oli moottorikelkka. Alkuun lämmittelyä ja sitten menoksi. Koska jäällä oli paljon lunta, piti ajaa niin, että Tito sai juosta viereen ajetulla uralla. Ajoimme saareen pohjoispuolelle, teimme sinne niin ison lumipallon kuin pystyimme ja ajoimme takaisin hieman pidempää reittiä. Tito sai siis juosta hyvin eikä se senkään jälkeen ollutkummemmin väsynyt. Kyllä se heittäytyi juoksemisen jälkeen lumeen vilvoittelemaan, mutta lähti innoissaan jäähdyttelemään.

Kotona odotti lämpimän maidon saartama laskiaispulla. Herkullisen pullan jälkeen olikin jo aika lähteä takaisin mantereelle ja jälleen pääsi Tito juoksemaan. Omaan kotiini päästyämme Tito sai verkkoloimen päälleen ja ruokaa naamaansa. Eihän se ruoka maistunut, mutta hätä on keksinyt keinot ja kummasti se ruoka katoaa naamariin, kun sen jälkeen saa lelun. Surullista? Ehkä juu, mutta minä en katsele koiraa, joka ei suostu järjettömän pinkomisen jälkeen syömään.

Kuva: S. Louhimies

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti