lauantai 22. joulukuuta 2012

Jouluinen painajainen

Eilen kirjoitin iloisen ja intoa pursuavan kelkkailutekstin. Nyt tekee mieli vain itkeä ja painua peiton alle.

Ihana talvinen aamupäivälenkki menossa. Autoteiden välittömästä läheisyydestä päästyämme, päästän Titon vapaaksi. Kahlaan reisiä myöten lumessa ja Tito joutuu hyppimään päästäkseen etenemään. Olemme lähellä tuttuani, jolla on puolivuotias tolleri, ja päätän soittaa hänelle. Hanskat pois kädestä ja puhelinta kaivamaan. Etsin numeron puhelimesta ja soitan. Sen jälkeen kaikki tapahtuu kuin hidastetussa elokuvassa. Näen lumen pöllyävän minusta pois päin. Lopetan soittamisen ja kiljaisen. Näen, miten rusakko kiitää kohti autotietä - Tito perässään. Toinen kiljaisu, vaikka tiedän se olevan turhaa. Autotie lähenee enkä voi tehdä mitään. En tiedä, onko pupuilla ymmärrystä autoista, mutta autotien reunaan tullessaan pitkäkorva kääntyy 90 astetta ja lähtee pinkomaan kävelytietä pitkin. Tässä vaiheessa minä en näe enää koiraani. Odotan henkeäni pidätellen kirskuvia jarruja, huutoja, kolarin ryskettä ja lähden juoksemaan. Tätä ennen olen vain lamaantuneena seissyt, täysin toimintakyvyttömänä.

Odottamiani ääniä ei kuulu ja samassa Tito juokseekin jo näkyviin. Niin onnellisena ja iloisena. Se juoksee luokseni ja heittäytyy lumeen. Sillä on kuuma. Minä tuijotan koiraani epätoivoisena ja tunnen silmieni kostuvan. Miksi se ei tullut? Miksi en osaa opettaa ehdotonta luoksetuloa? Koska en halua käydä koiraani käsiksi, pyöritellä sitä? Näyttää sille, ettei tämä käy?

10 kommenttia:

  1. Tiedän tunteen. Rudi on lähes aina keskeyttänyt rusakkojahdin mun karjahdukseen, mutta erään kerran tässä viime syksynä ei sitten keskeyttänytkään. Oltiin ihan harmittomasti menossa lyhyttä pätkää autolta kotiin ja Rudin nenän alta lähti citypupu pakoon. Ei siinä vielä kaikki, mutta kun tuo pienempi nulikka lähti juoksemaan mukaan tietämättä, mitä tässä juostaan ja juoksee vaan ajatuksella, että onpa mahtava leikki. Siinä juostiin parkkipaikkojen ja autoteiden yli ja minä itkukurkussa koitan jotain rääkyä ja juosta(?!) perässä.

    Kohta tulee yksi aika iloisen näköinen tyyppi mun luokse. Sitten ootellaan ja ootellaan. Sydän nousee kurkkuun, kun pientä ei kuulu ja lähetään ettimään sitä. Ei näy eikä kuulu. Jostain tulee idea, että ehkä se on mennyt kotiin ja siellä se nökötti oikein iloisena oman kodin oven edessä.

    Eläimet on eläimiä ja omaa tyhmyyttänihän tuokin oli. Liikaa sitä tuudittautuu siihen "satavarmaan" luoksetuloon. Mutta mitenpä sitäkään treenaa, jos koskaan ei tule tilanneta sitä "satavarmaa" luoksetuloa kokeilla. Tosin, ehkä ei tarttis ihan noin kauheita tilanteita sattua sen kokeilemiseen. Oonki miettinyt, että mikään ei oo niin varmaa kuin, että eläin on eläin eikä ja se elää niin hetkessä, kun jotain tuollaista käy.

    Onneksi teillä on kaikki hyvin ja selvisit säikähdyksellä.
    Oikein hyvää joulua teille molemmille! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Immi, sanoistasi!

      Titolla on hieno luoksetulo. Kääntyy ilmassa ja kiihdyttää sellaisiin nopeuksiin, että päätä huimaa. Se tulee läpi vaikka harmaan kiven, mutta ei jäniksen tai kissan perästä. Tito on päässyt ennenkin jäniksen perään (yli 5, alle 10 kertaa) ja se tietää, miten mieletöntä kunnon saaliin perässä juokseminen on.

      Ollaan toki saatu treenattua jäniksien kanssa niin, ettei ole lähtenyt perään. Silloin olen pystynyt puuttumaan asiaan ennen ajoa. Ajosta en sitä pois saa.

      Tokihan minulle on sanottu, että se pitää karkottaa/nujakoida/jne. tuollaisesta, mutta sanon suoraan, että en osaa. Jos käyn käsiksi turhautumisen ja epätoivon vallassa, voi käydä hullusti. Missä vaiheessa pyösirrelen koiran? Mistä tiedän pyörittäneeni koiraa tarpeeksi? Miltä koiran pitää näyttää, jotta tiedän saaneeni sanomani perille? Mitä sen jälkeen tapahtuu? En minä halua ottaa selvää näistä asioista. Jos joku on sitä mieltä, että sitten on turha itkeä, kun luoksetulo ei toimi ajosta, ei voi mitään. Täytyy vain sitten itkeä ja keksiä jotain muuta.

      Poista
    2. Sen uskon, että Titolla on hieno luoksetulo! Se e tarvi kuitenkaan kuin muutaman kerran päästä sen ajojahdin makuun, niin se on menoa... Siinä on tosiaan se hiuksenhieno hetki milloin käsky menee vielä perille ja milloin on liian myöhäistä.

      En kyllä kanskaan näe tossa tilanteessa sitä "nujakoimisen" tai karkottamisen ideaa. Ei se mun mielestä vaan toimi. Just, kun miettii, että mistä tilanteesta haluaa koiraa huomauttaa, on se tilanne mun mielestä se sadasosansekuntimiljoonasosa, jolloin koira päättää lähteä ajoon. Jos siihen väliin pääsis puuttumaan, niin sitten vois mennä viesti perille. Ei sitä takas tullessa voi rankoa. Siitäkö, että toinen tulee takas pitäis antaa opetus? Se on kuitenkin niin kiihkee hetki, että mielummin koittaa pelata varman päälle lenkeillä ja tsekata ja havainnoida ympäristöä koiraa nopeammin. Melko helppoa. ;) :D Tosiaan ite koitan nykyään ensin kattoa hyvin tarkkaan ennen kuin päästän koiran tai sitten päästän sellaisissa paikoissa, joissa tiedän, että ei ole vaaraa vaikka ajoon lähtiskin. Noi ei sentään lähde jäljestämään, kun näköyhteys menee. Vaan tilanne on varmaan yhtä nopeesti ohi kuin teilläkin.
      Itketään ja jatketaan harjoituksia. :)

      Poista
    3. Ei siihen auta mikään pyörittely siinä vaiheessa kun koira palaa takaisin. Mun vanhempi lähtee jäniksen perään, kerran olen saanut tulemaan ajosta takaisin. Sille en voi mitään, kyseessä vielä erittäin kova koira jota on turha lähteä pyörittelemään. Jos ei ehdi puuttua ennen kuin koira lähtee, on nähdäkseni ainoa tapa puuttua se että pääsee keskeyttämään toiminnan. Tämä ei tosin onnistu jos koira ja pupu juoksee jo kauempana. Mutta esimerkiksi jos ehtii reagoida lähtöön, juoksee kohti koiraa ja huutaa niin maan per*eleesti, tätä voi tehostaa heittämällä vaikka remmin koiran perään. Mun mielestä noinkin vaaralliseen asiaan pitää puuttua niin ettei sitä tapahdu. Hyvin moni koira reagoi siihen jos omistaja tavoistaan poiketen juoksee kohti koiraa, huutaa täyttä huutoa ja heiluttaa käsiään, yrittää vielä ehkä heittää jollakin. Tästä tietenkin hienot kehut jos saa asiansa menemään perille. Roni ei onneksi jäniksistä perusta ja tähän asti olen saanut sen tilanteessa kuin tilanteessa pysähtymään ja tulemaan luokse.

      Poista
    4. Toi on kyllä totta, että tollanen ois hyvä saada kitkettyy täysin pois. Voi käydä vielä huonosti. Kurjaa vaan, että sitä ei pääse useinkaan "harjoittelemaan" niiin, että voisi olla satavarma koirasta sitten oikean tilanteen tullessa vastaan. En kyllä siltikään luota koiraan, vaikka vanhempi tulee ajosta 99% varmuudella takasin heti käskystä. Tulikin mieleen, että nuoremman oon saanut keskeytettyä (en tiiä oliko ees ajoon lähdössä, mutta vaistomainen reaktio) just tuolla, että heitin sitä remmillä ja juoksin kohti tosi paineistaen ja huutaen. Se on niin nöyrä tyyppi, että löi lakoon alta aika yksikön. Ajoitushan on kaiken a ja o. Tässäkin jutussa. :D Onneksi meilläkin on nuoremman kanssa se tilanne, että sekään ei välitä noista pupuista niin paljon kuin Rudi. Täällä Oulussa voi kyllä onneksi olla tosi huoletta, ainakin meidän seuduilla, mutta Helsingissä onki sitten vähän erit kuviot.

      Poista
  2. Siinäpä syy miks Rico lenkkeilee vapaana ainoastaan sellasis paikoissa, missä pieni ajojahti ei oo vaarallista tai päädy esim. jonku talon pihaan. Hieno luoksetulo silläkin on ja se käynnistyy ilman käskyä kaikista muista ärsykkeistä, paitsi pakoon pinkovasta riistasta. Ennen ajoa pystyn vaikuttamaan, mutta en kesken ajon.. Siispä luoksetulo ei valitettavasti oo satavarma. :/ Pyörittely pitäis tosiaan tehdä just ku ajo alkaa, eikä se käytännössä onnistu ku pitkän liinan tai jonkinlaisen kauko-ohjattavan pannan kanssa. Rankomalla koiraa silloin ku se palaa ajosta et saavuta mitään, mutta sen jo varmaan tiedätkin. :) Pyöräytyksen pitäis olla paitsi ehdottoman oikea-aikainen, myös etukäteen tarkkaan mietitty ja tunteeton, jotta se ois koiran mielestä uskottava.

    Riistaa matkivia tilanteita vois toteuttaa heittelemällä leluja ihan yllättäen ku koira on ulkona vapaana, siis niin ettei se tiedä mistä lelu tulee tai että se ylipäänsä on lelu. Luoksetulosta superpalkka ja perään lähtemisestä liinan avulla kunnon palaute. Vitsit, tulee melkein semmonen olo et tarvis harjotella näitä juttuja.. :D

    VastaaPoista
  3. Hienoa, että tästä saatiin keskustelua aikaiseksi.

    Tito oli ehtinyt jo noin 15:sta metrin päähän, kun huomasin, mitä tapahtui. Siinä en olisi mitenkään pystynyt heittämään tai edes juoksemaan, koska lunta oli tosiaan reisiin asti.

    En ole itse myöskään ymmärtänyt, miksi koira myllytetään, kun tulee takaisin. Tosin en ymmärrä monia muitakaan asioita, joten se siitä. Sitten on näitä, että koiraa seurataan niin pitkälle kuin pippuri kasvaa ja myllytetään kiinni saatua. Tämän jälkeen uusi kutsu ja hurjat kehut. Enpä ole harkinnutkaan näitä vaihtoehtoja. Pahimmillaan olen sysännyt koiran puuhun kiinni ja kerran sysänny penkkaan pois käsien ulottuvilta. Ja juuri siksi, etten purkaisi omaa turhautumistani siihen.

    Titon kanssa ollaan treenattu monenlaisia tilanteita, mutta näköjään kuitenkin tuudittautunut siihen, että kyllähän se tulee. Ikävä herätys tuo tänään sattunut, mutta ehkä hyvä herätys kuitenkin. "Itsestään selvää, ettei mikään ole itsestään selvää."

    VastaaPoista
  4. Ihanaa ettei mitään tapahtunut. Sydän kurkussa luin sun kirjoitusta. Donna on kerran päässyt pupun perään kaupungissa ja musta se tuntui ikuisuudelle. Onneksi silläkin kerralla oli onnellinen loppu.
    Jos koira pääsee pupun, peuran tms perään ei sitä kyllä sieltä helposti pois saa. Vietit ottaa vallan eikä kuulo silloin tahdo toimia. En myöskään kannata rankaisemista siinä vaiheessa kun se tulee takaisin koska silloinhan rankaisee luoksetulosta ei jahdista. Ajamiseen pitää puuttuu silloin kun se lähtee perään.
    En enää luota siihen että esim Donna tottelee nähdessään pupun vaan pidän sen fleksissä ainakin kaupunkialueella (kotona saa juosta vapaana metsässä) niin omat hermot säästyy.

    VastaaPoista
  5. Meidän aussiepenikka lähtee jänisten perään, vaikka luoksetuloltaan onkin muuten varma. Siksi ollaan opetettu sille satavarma maahanmeno. Tositoimissa ei olla päästy testaamaan, mutta kesken Islan ajojahdin kyllä tippuu nätisti maahan viimeistään toisella käskyllä. Eli enemmän kyse on mielentilasta. Meneekö ylipäätään mikään käsky perille, kun juokseminen on niin kivaa. Toiset koirat eivät opi koskaan. Nujakoiminen ja pois ajaminen paluutilanteessa ei auta mitään. Voit vain luottaa, että koira ei ainakaan toiste palaa luoksesi, jos niin teet.. Kokeileppa seuraavan kerran iloista nimeltä huutoa, kun koira lähtee jäniksen perään. Toiset koirat reagoivat siihen kovempaan perkeleen karjaisuun, toiset yllättävän iloisesti ja kimeästi huudahdettuun nimeensä, koirasta riippuen.

    VastaaPoista
  6. Haa, eksyin blogiisi ja tuli kamala tarve avautua. :D

    Näin vapaana ulkoilevan pystykorvan omistajana olen tullut lopputulokseen, että puput ovat liikennetietoisia, ne juoksevat mieluummin jalkakäytäviä kuin autoteitä. Myös olen tullut siihen tulokseen, ettei koirani liiku vapaana paikoissa, joissa minuutin ajomatka päättyy auton alle kuin korkeintaan nami nokan edessä ja tiukasti käskyn alla. Ja siten, että tila on avoin ja näen mahdolliset puput. Meilläkin kolmeen vuoteen mahtuu noin viisi jahdattua jänöä, koira on palannut aina noin minuutin kuluttua saaliin hukattuaan aivot narikassa ja nenä jälkiä etsien. Mutta on palannut silti.

    Karmaisevin tilanne meille kuitenkin kävi eräällä vaellusreitillä. Tauolla tarkastin ympäristön "hyvin" ja päätin laskea koiran hetkeksi irti, kun mitään ei näkynyt. Samantien pikkuinen poro hypähti koiran nenän edestä ja lähti kirmaamaan yli tuntureiden. Näkyvyyttä oli kauas. Olin ihan sata varma, että tällä kertaa koira jää haukulle enkä löydä sitä ikinä. Koska vaelluskaverini panikoitui, oli minun pakko rauhoittua. Istuttiin rinkoille ja syötiin suklaata ja odoteltiin. Noin 10 minuutin kuluttua Helmi tuli läähättäen ja heitti makuulle rinkan viereen. Enpä tiennyt mitä tehdä, joten tarjosin sille vettä ja totesin, että päivän kilometrit taisivat tuplaantua, kun on kerran energiaa ottaa moisia spurtteja. Loppumatkan koira oli tiukasti kiinni ja porot seurasivat meitä.

    Nyt jouluna Helmi olikin ratsastusretkellä vapaana mukana ja laukattiin porotokan läpi, eikä mitään jahtaamishaluja ollut huomattavissa. Samoin pihan reunalla oli poro, jota tyytyi kauempaa haukkumaan. Ota sitten tästä selvää, välillä napsuu enemmän kuin toisilla kerroilla. Myöskään ketulle ei todistetusti lähtenyt.

    Semmoisia, onnea harjoitteluun!

    Sanna ja Helmi


    VastaaPoista