keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Joulutunnelmia

Joulu oli ja meni. Saareen kulkeminen sunnuntaina oli aivan kamalaa. Isä vakuutti, että jää kestää kyllä, mutta takaraivossani supisi pieni ääni. Ääni sanoi, että jalkojeni alta mentiin veneellä pari päivää sitten. Olen aivan varma, että se jää vavahteli, keinui ja rakoili tallustellessani kymmenen metriä isäni takana saarta kohti. Äiti opetti pienenä, että epävarmoilla jäillä on parempi jättää hyvä turvaväli edellä kulkevaan. Ei tarvitse sitten molempien kylpeä.

Tito juoksenteli vapaana pitkin lakeutta. Pantaan kiinnitetty punainen valo liikkui kuin raketti. Välillä tuli luokse hakemaan lumipölläytyksen, mutta olikin kohta jo pinkomassa kauempana vapaudestaan nauttien.
Kotona koira kävi tutkimassa kirjahyllyt kissojen varalta, mutta joutui harmikseen toteamaan, etteivät kissat olleet sisällä. Loppuillan Tito makoili pöydän, pianon tai sohvan alla nukkumassa.

Jouluaatto sujui talvisella (aamu)päivälenkillä ja lumien kolaamisella. Hyvin osasi koiruus olla pihakoirana. Seurasi lumien kolaamista ja jouluvalojen lisäämistä puihin ison puutarhapöydän päältä. Pöydällä sai olla, koska sitä ei voinut tunnistaa pöydäksi. Yhtä paljon pöytää muistutti iso lumikinos vieressä.

Sisällä Tito vain nukkui ja söi vähän luita. Ruoka ei maistunut, mutta eipä maistunut edellisenäkään päivänä. Olihan se pari kuukautta jo hyvin syönytkin. Illalla Tito lämmitti jalkoja ruokapöydän alla nukkumalla. Me nautimme ihanista jouluruoista kuten lampaasta, joka tuli Titon isän tilalta eli Päiviltä. Meillä ei ole koskaan kinkkua tai muitakaan suomalaisia perinnejouluruokia vaan kaikkea herkullista, mistä me oikeasti nautimme. Vanhempani eivät ole ymmärtäneet, miksi pitäisi tehdä juureslaatikoita, joista kukaan ei kuitenkaan erityisemmin välitä.

Joululahjat kuusen alla kiinnostivat Titoa ja odotus palkittiin lopulta. Tito sai repiä paketista valtavan oravan, jolla ei ole vielä nimeä. Eihän sen nimi voi olla Serlakaan. Tito yritti ensin useamman kerran nauttia pehmolelustaan siveettömällä tavalla, mutta kun tähän joka kerta puutuin, muisti se mutustelun, heittelyn ja repimisen. Uskomatonta, että orava on edelleen lähes ehjä. Se on nimittäin ehtinyt kokea jo paljon. Tito sai mahtavalta porukalta Porvoosta lahjaksi karvalelun ja omistaja koiramaiset avainnauhat.


Joulupäivä alkoi hurjalla tarpomisella mantereelle siskoa ja hänen poikaystäväänsä vastaan. Myötätuulessa kulkeminen oli vielä ihan leppoisaa, mutta takaisin tuleminen nauratti epätoivoisuudellaan. Näkyvyyttä ei ollut kovinkaan pitkälle, mistä kertovat muun muassa kartalta hävinneet saaret ja tutut rannat. Tito juoksi lumikuorrutteessaan ja toivoi jonkun välillä potkaisevan lunta vähän korkeammalle. Eipä onnistunut ketään huijaamaan.
Ilta sujui lämpimissä tunnelmissa ruokaa notkuvan pöydän ääressä, kotivideoille nauraessa ja pelatessa.

Tapaninpäivänä lumikenkäiltiin taas mantereelle ja kotiin. Tito on vain nukkunut, ja minä yritän saada kodin jälleen asuttavaan kuntoon. Näyttää siltä, että täällä olisi askarreltu joulukuusenkoristeita...


lauantai 22. joulukuuta 2012

Jouluinen painajainen

Eilen kirjoitin iloisen ja intoa pursuavan kelkkailutekstin. Nyt tekee mieli vain itkeä ja painua peiton alle.

Ihana talvinen aamupäivälenkki menossa. Autoteiden välittömästä läheisyydestä päästyämme, päästän Titon vapaaksi. Kahlaan reisiä myöten lumessa ja Tito joutuu hyppimään päästäkseen etenemään. Olemme lähellä tuttuani, jolla on puolivuotias tolleri, ja päätän soittaa hänelle. Hanskat pois kädestä ja puhelinta kaivamaan. Etsin numeron puhelimesta ja soitan. Sen jälkeen kaikki tapahtuu kuin hidastetussa elokuvassa. Näen lumen pöllyävän minusta pois päin. Lopetan soittamisen ja kiljaisen. Näen, miten rusakko kiitää kohti autotietä - Tito perässään. Toinen kiljaisu, vaikka tiedän se olevan turhaa. Autotie lähenee enkä voi tehdä mitään. En tiedä, onko pupuilla ymmärrystä autoista, mutta autotien reunaan tullessaan pitkäkorva kääntyy 90 astetta ja lähtee pinkomaan kävelytietä pitkin. Tässä vaiheessa minä en näe enää koiraani. Odotan henkeäni pidätellen kirskuvia jarruja, huutoja, kolarin ryskettä ja lähden juoksemaan. Tätä ennen olen vain lamaantuneena seissyt, täysin toimintakyvyttömänä.

Odottamiani ääniä ei kuulu ja samassa Tito juokseekin jo näkyviin. Niin onnellisena ja iloisena. Se juoksee luokseni ja heittäytyy lumeen. Sillä on kuuma. Minä tuijotan koiraani epätoivoisena ja tunnen silmieni kostuvan. Miksi se ei tullut? Miksi en osaa opettaa ehdotonta luoksetuloa? Koska en halua käydä koiraani käsiksi, pyöritellä sitä? Näyttää sille, ettei tämä käy?

perjantai 21. joulukuuta 2012

I'll take you everywhere

Takana on neljä kelkkailukertaa ja voihan suhisevat sukset, miten hienoja kokemuksia meille on jo kerääntynyt!

Järkyttävän jyrkkää mäkeä alas niin, ettei pöllyävältä lumelta näe eteensä. Ajatus vain siinä, ettei kelkka ajaudu hurjasti pinkovan mustavalkoisen kintuille. Se ei ole vaihtoehto, mutta penkkaan rysähtäminen on. Onneksi tätä ei ole tarvinnut vielä toteuttaa. Kelkka on toistaiseksi pysynyt pystyssä - hurjista tilanteista huolimatta.

Lenkin päätteeksi niin jyrkkää ja pitkää mäkeä ylös, että veren voi maistaa suussaan. Jos koira jaksaa pitää laukkaansa yllä, minunkin on jaksettava juosta ja kertoa, että me nousemme tämän mäen päälle yhdessä.

Nietoksien keskellä tarpominen ja koiran kannustaminen - jos ei ole valmista latua, me teemme sellaisen!

Kovaa vauhtia mäkeä alas ja yht'äkkiä se ääni, jota yksikään suksija, pulkkailija, luistelija tai kelkkailija ei halua kuulla. Kyseinen ääni syntyy kovan muovin tai teräksen osuessa kiviin, teräviin sellaisiin. Matka hidastui viiden metrin ajaksi yllättäneen kitkan vuoksi, mutta jatkui sen jälkeen ennallaan. Kotona tuli todettua, että puukolle tuli töitä - jalakset täytyy vuolla ja vahata. Olivathan ne olleet käytössä jo toista kertaa!

Vastaan tulevien koirakoiden ilmeet, kun saavumme heidän näkökenttäänsä. Kauhu ja hätä tulevat yleensä ensimmäisenä mieleeni. Esitän kaukaa kysymyksen, voimmeko kaahottaa ohi ja myöntävän vastauksen saatuamme Titolle kehotus pistää tulta hännän alle. Vauhdilla ohi ja suoraan sydämestä huudettu kiitos ohitetulle koirakolle.

Kelkan kyydissä seisominen lumisten puiden kaartuessa päälle. Ei muita ihmisiä, ei muita ääniä. Minä ja koira nauttimassa lumesta ja toteamassa, että voisimme jatkaa maailmaan loppuun asti.

Kotipihaan tullessa olo, että on antanut kaikkensa, mutta koira säntäilee penkasta penkkaan, pyörii lumessa ja juoksee ympyrää kuin sanoakseen, ettei vielä ole aika mennä sisään. Vastahan me lämmittelimme.


lauantai 15. joulukuuta 2012

Piski-Pirkka

Takana on nyt pari kelkkalenkkiä ja ajattelinpa kirjoittaa muistiin ja vinkiksi, mitä mieleeni on ehtinyt tulla.

* Pakkaskeleillä kelkka liukuu hyvin, mutta nollassa tai suojan puolella lumesta tulee liisteriä, jossa kauniin liitelyn sijaan saa ajurikin huhkia. Tänään ostin luistovoidetta ja kokeilen sitä seuraavan lämpimän sään sattuessa.
* Vauhdin potkiminen ei ole niin yksinkertaista kuin olin kuvitellut. Ajattelin, että samalla tavoin pusken kuin mennessäni jäällä tavallisella mummopotkurilla. Tajusin hyvin nopeasti, että sellainen potkiminen ei ole koiran kannalta lainkaan hyvä ratkaisu. Kelkan ei pitäisi mielestäni liikkua nykäyksittäin, koska koira ei pysty juoksemaan tasaisesti vaan saa tuntea nykäykset vaihtuvina paineina valjaissaan. Tokihan minullakin on hyvä joustohihna kelkan ja koiran välissä, mutta paineen vaihtelut tuntuvat koiralla tästäkin huolimatta. Parempi siis opetella tasainen tapa potkia. Itsellä uuden potkimistavan opettelu on vasta aluillaan, mutta jo toisella lenkillä aloin päästä ehkä vähän jyvälle tekniikasta. Ehkä.
* Vetopiste mahdollisimman alas, jotta veto ei keikuttelisi kelkkaa kumoon. Vetokohtaan on myös hyvä ostaa joko koira-adapteri tai askarrella lukkoviritelmä niin, että vetoliinan saa tauoilla tai muuten tarvittaessa irti ilman solmujen avaamista. Itse kiinnitin karbiinilukon kelkan ohjaustangon uloimpaan osaan niin, ettei se pyöri ja kolise, vaan on helposti "tyrkyllä" vetoliinan kiinnitystä tai irrottamista varten.
* Jos koiralle heittää palkkaa esimerkiksi ohituksista tai ylämäissä huhkimisesta, mahdolliset palkkasanat sanotaan vasta, kun palkka ilmestyy koiran eteen. Ei siis palkkasanaa ja sen jälkeen lentävää palkkaa. Muuten saadaan aikaiseksi koira, joka vilkuilee taakseen. Samalla tavalla siis kuin pujottelun 2x2-menetelmässä.
* Hanskat GTX-kalvolliset tai vähintään tuulenpitävät. Nahka toimii tietysti myös. Märillä sormikkailla ohjaustangon puristaminen pakkasessa ja tuulessa on verrattavissa sormien irtileikkaamiseen.
* Omat varusteeni ovat olleet pari aluskerrastoa, tuulenpitävä pyöräilytakki, talvijuoksutrikoot sekä lakki. Pyöräilytakki ajaa asiansa mielestäni hurjan hyvin, koska pidennetty selkä on hyödyllinen asennon ollessa etukumarassa. Pyöräilytakissa on myös isompi tasku selässä samalla tavalla kuin treeniliiveissä.
* Säärystimet, jokaisen koirallisen top10-varuste, ovat erittäin kätevät myös kelkkailussa. Kahlaaminen hangessa tai jarruttaminen alamäessä saa lumen tunkeutumaan ilman säärystimiä kenkiin ja lahkeisiin.
* Lamppu ja heijastimet on helppo kiinnittää ohjaustankoon. Itse laitoin lampuksi ns. kypärälampun, jossa menee kuminauha lampusta tangon ympäri ja takaisin lamppuun. Toistaiseksi pysynyt erittäin hyvin paikoillaan. Myös koira on hyvä varustaa valolla, mutta itse en ainakaan halua valon heiluvan isossa kaaressa puolelta toiselle tai jäävän jonnekin valjaiden alle painamaan. Kannattaa siis olla tarkka, miten valon kiinnittää.
* Koiralle koko selän pituiset vetovaljaat. Tito tarvitsee ehkä uudet valjaat - taas. Mielestäni nykyiset huskyvaljaat menevät aivan liian helposti päälle ja vedossa näkisin kiinnityskohdan mieluummin vähän edempänä kuin nyt. Hyvin vetää näilläkin, mutta en ole täysin tyytyväinen. Valjaat ovat Ramin vanhat ja niitä olisi ollut mukava käyttää ihan siitäkin syystä. Katsotaan, voisiko näitä ehkä kiristellä edestä ja lyhentää takaa...
* Vetoliinaksi vähintään parimetrinen jousto-osalla varustettu talutin. Tällä hetkellä omistan kaksi hyvin erilaista vetoliinaa. Zero DC:n pienellä lukolla varustettu versio on liian "löysä" Titolle eli olisi pitänyt ostaa isolukkoinen. Noin 10 vuotta vanha "siitä tutusta oranssista muovista" valmistettu liina toimii kuitenkin erittäin hyvin.
* Alkuharjoittelussa koiran on hyvä päästä välillä luvan kanssa vapaana penkkaan rymyämään. Näin on helpompi arvioida koiran jaksamisen tila.


Toiset osaa

Pari kuukautta sitten törmäsin Roosan blogiin ja sitä kautta huikean hienoihin bannereihin. Itse en osaa muuta kuin "liimata ja leikata" eli laittaa valokuvia vierekkäin. Toisinaan saan tehtyä kuvista sen kokoisia kuin haluan. Kun sitten löytää ihmisen, joka osaa noin 15986 kertaa paremmin kuvien kanssa leikkimisen, kannattaa vain suosiolla kääntyä hänen puoleensa. Talvi on alkanut ja Roosa sai tehtyä minulle hienon bannerin. Saman tien tuli tosin halu teettää 10 lisää, mutta maltetaan nyt hetki. Tätä sähkönsinistä kelpaa ihastella, jos minulta kysytään!

torstai 13. joulukuuta 2012

You just need a little spark - Kickspark

Sen jälkeen, kun Tito tuli, olen ostanut monenlaista varustetta ja ostohetkellä ne ovat tuntuneet erittäin oleellisilta. On ollut vähän ärsyttävää huomata, kun jokin panta tai talutin on jäänyt lopulta korin pohjalle sen sijaan, että käyttäisin sitä säännöllisesti. Eniten käytössä ovat olleet Karlien panta, Back on Track -loimi, D&C:n taluttimet ja Ruff Wearin valjaat.

Tänään tuli sitten hankittua uusin varuste, joka ei jää nurkkiin pölyttymään. Kotiin suhasi Kickspark Max, joka pääsi heti kasattavaksi ja käyttöön. Lisäsin perinteisesti heijastimet neljään kohtaan ja kiinnitin hyvän lampun ohjaustankoon. Kasauksen aikana Tito sai myös syödä energiatryffelinsä, koska edellisenä päivänä ruokaa ei tarjottu. Eipä se koira hetkeä ennen suoritusta saadusta energiasta taida kovin paljon hyötyä, mutta ei kai siitä erityisemmin haittaakaan ole. Yleensä olen antanut pari tryffeliä pari tuntia ennen kovempaa rasitusta.

Sisälläni on pienestä pitäen sykkinyt sydän vetokoirajutuille. Vanhoissa 90-luvun Koiramme-lehdissänikin on omat värikoodilaput vetokoira-artikkeleille. Minun oli helppo kerätä aina vetokoira-aiheiset jutut yhteen pinoon, kun teki mieli unelmoida omasta huskylaumasta ja jalaksilla seisomisesta. Rami sai kärsiä innostuksestani ja veti talvisin sementtisäkkejä pulkassa. Suksetkin hankin, jotta Rami voisi vetää minua jäällä. Vanhemmat ostivat vetovarustukset eli vyön minulle ja joustavan taluttimen, mutta varusteista huolimatta Ramista ei tullut vetokoiraa. Sitä ei kiinnostanut vähimmissä määrinkään juokseminen ilman porkkanaa kuonon edessä roikkumassa. Joskus vein namikupin pitkälle auratun tien toiseen päähän ja nautin hetken huumasta, kun Rami juoksi kupille.

Titon kanssa olen crossannut eli vetäminen on sille tuttua. En olisi kuitenkaan uskonut saavani sellaista kyytiä kuin tänään. Annoin Titon ensin lämmitellä vähän aikaa ja käydä "lukemassa päivän postit". Samalla vein uuden potkurin talon toiselle puolelle kohtaa, josta lähtee tie kohti lenkkipolkuja ja Vantaanjoen rantoja. Koira kiinni hienoon viritykseeni ja tuttu käsky "Juostaan!". Ja Titohan juoksi - juoksi sellaista vauhtia, että aloin miettiä, miten vekottimen saa pysäytettyä ja käännettyä. Kun pystyin ajattelemaan järkevästi, muistin opettaneeni Titon hiljentämään vauhtiaan käskystä ja pysähtymään. Kääntyminen oli sitten toinen juttu, mutta sekin onnistui, kun vaihtoehtona oli penkkaan ajaminen.

Sain etukäteissyntymäpäivälahjaksi työkavereiltani liukujalakset potkuriin eli saatoin huoletta suunnata hankeen, jossa meni vain kapea tampattu polku. Tito juoksi polkua pitkin ja minä tulin perässä - jalaksilla seisten. Vaivatonta lenkkeilyä, tuumin. Jalaksethan eivät polulle kummoisestikaan osuneet, joten pahimpien hankien kohdalla taiteilin toisen jalaksen siihen. Kun siirsin painoni yhdelle jalakselle, Titon olin helppo pitää vauhtia yllä.

Ensimmäiset ohitukset muista koirakoista olivat vähän hankalia, koska ne tehtiin tuolla kapealla polulla. Koska yhdet jäiset ulkoilijat eivät osanneet muuta kuin jähmettyä paikoilleen, käskin Titon hiljentää vauhtiaan ja tulla viereeni kävelemään. Kannoin sitten koko kelkan hangessa tarpoen ohi ja arvuuttelin, tulevatko alle metrin päässä rähisevät saksanpaimenet päälle vai saako mies pideltyä niitä. Veikkasin puoliksi oikein, koska osumaa ei tullut, mutta meidän jälkeen mies meinasi löytää itsensä hangesta. Sen verran rajusti koirat tempaisivat peräämme.

Polkuetapin jälkeen pääsimme lenkkipolulle, jossa menee ladut sivuilla ja kävelyalue keskellä. Tässä voi siis hyvin potkutella menemään koirankin kanssa. Tito juoksi, juoksi ja juoksi. Ylämäissä autoin potkimalla ja pallo lensi aina palkaksi hyvästä ylämäessä vetämisestä. Muutaman kerran kesken lenkinkin heitin pallon ihan vain kertoakseni, että tehty työ on toivottua. Puolessa välissä lenkkiä päästin Titon vapaaksi pyörimään hankeen ja tarpeilleen. Huilimisen jälkeen sai hetken juosta vapaana, jotta näin vähän paremmin, mikä vireystila oli vetämisen jälkeen. Koska Tito spurttaili lumessa energiaa puhkuen, se sai jatkaa vetämistä. Vauhtia riitti kotiin asti eikä viimeiselle ohitettavalle koiralle suotu silmäystäkään.

Kotipihassa heitin kelkan seinän viereen ja lähdin jäähdyttelemään Titoa. Ensin sai juosta ja ravata vapaana, jonka jälkeen otin kiinni kävelemään rauhallisemmin. Kotona heitin juomaveteen vähän Mineral Drink -jauhetta ja annoin Titolle ruokaa. Mainitsemisen arvoista on, ettei Tito ole koskaan syönyt kerralla niin paljon kuin nyt. Tito voi syödä ihan hyvin, kun läsnä on toinen koira. Yksin kotona se on kuitenkin aivan mahdoton ja ruoka maistuu usein kahden tai kolmen päivän välein. Nyt kupista hävisi 500g lammasta ja nautaa lisineen.

Ensivaikutelma Kicksparkista on täysi 10. Huomenna täytyy malttaa pitää välipäivää, mutta eiköhän kohta jo mennä uudelle lenkille!


torstai 6. joulukuuta 2012

Greased Lightning

Tämän vuoden itsenäisyyspäivä oli täynnä ohjelmaa. Päivä kului 3-vuotiaan tytön kanssa puuhastellessa. Hautausmaata, karjalanpiirakoita ratikassa, ruoan tekemistä yhdessä, piparkakkujen leipomista, yhteislaulua ja lopuksi pulkan tuunaus. Innostuin pulkan kanssa askartelemisesta niin paljon, että tekisi mieli tehdä itselle samanlainen. Katsokaa nyt, miten hieno tuli!

Oranssi nauha kyljessä on heijastinteippiä,
jota löytyy myös pulkan takaa sekä vetonarusta.



Kun pulkka oli valmis, se piti heti ottaa käyttöön. Ledeillä ja kimalteilla varusteltu pulkka oli hieno pimeässä. Titolle vetovaljaat päälle, pulkka taakse ja menoksi. Tito oli niin täpinöissään ja tietoinen työstään, että pidin matkan ajan Titon vetoa vastaan. Muuten lapsi olisi viilettänyt hifi-pulkallaan pitkin Arabianrantaa kuin "rasvattu salama". Hienoa oli huomata, että tunnin vetämisenkään jälkeen Tito ei hidastanut vauhtiaan lainkaan. Korvat takana, kunnon nojaaminen valjaisiin ja tasaisesti eteen päin.

Tito yllätti myönteisesti päivällä muutenkin. Vaikka pieni lapsi juoksenteli pitkin asuntoa, leikki jumppapallolla, kävi halaamassa ja silittelemässä Titoa, karvakorva vain makoili, nukkui ja heilutti häntäänsä. Joskus se osaa jopa olla - vain olla.