Odottaessa...

Samalla, kun mielessäni jäsentelen tulevia tekstejä, laitan pari kuvaa tämän päivän lenkiltä. Hienot rallit raikkaassa säässä.

Titollako talviturkkia?

Kuvat ovat jälleen Jonnan ottamia. Titon haaremi kasvoi yhdellä nuorella bc-nartulla eli Kulolla.

Aamulenkki kuvin

Käytiinpä tänään aamulenkillä - tai koirathan siinä lenkkeilivät. Kaikki kuvat ovat Jonnan ottamia.

I try to make myself believe that it's healthy to be sick sometimes

Kauan jatkuneet selkäkivut ovat nyt syksyllä kärjistyneet sellaiseen mittakaavaan, että sairaslomalla ollaan ja yritetään eri ammattilaisten avulla selvittää, mikä tukirangassa on vialla ja miten sitä voisi parhaiten hoitaa. Elämäni aikana on tullut kolhuja monenlaisia, mutta näin pitkäkestoista vaivaa ei ole koskaan aikaisemmin ollut. Sanon suoraan, että olen näinä päivinä hyvin huonotuulinen, koska minua ottaa päähän aikaansaamattomuus, liikuntakielto ja jatkuva kipu. Titon kanssa ei voi juosta, käydä liitelemässä tai rämpiä metsässä. Parempi pysytellä tasaisella maalla ja pitää tahti rauhallisena. Raivostuttavaa. Sen sijaan, että vain repisin hiuksia päästäni yksi kerrallaan, olen opettanut Titolle uusia asioita, järjestänyt sille kavereita, nähnyt omia kavereita, lukenut, siivonnut ja tänään harkitsin ruoan tekemistä eli kalan laittamista uuniin. Ajatus jäi toistaiseksi kalatiskille, mutta ehkä huomenna. Minähän en valmista lämmintä ruokaa kuin hyvin harvoin - tämä on sekä minun, että talon muiden asukkaiden parhaaksi.

Koska liikuntakielto koskee minua eikä Titoa, olen yrittänyt pitää huolen, että se saa liikkua ja etenkin juosta niin paljon kuin isolla pellolla on mahdollista juosta. Onneksi Titoa voi pitää vapaana ja miten iloinen olenkaan kavereista, joita voi soittaa apuun. Tito on saanut pari uutta (tyttö)ystävää ja ne ovat olleet erittäin tervetulleita. Olisivat luonnollisesti tervetulleita, vaikkei selkäki olisikaan romuna. Tito on vetänyt peltorallia Piitu-porokoiran ja sekarotuisen Bean kanssa. Piitu on Titoa hitaampi, mutta herrasmiehenä Tito hiljentelee vauhtiaan tyttökaverille sopivaksi, jottei kummankaan tarvitse yksin pinkoa. Hyvin jaksavat juosta ja Tito sai houkuteltua Piitun isoon lammikkoonkin, vaikkei porokoira tavallisesti arvosta tassujen kastelemista.

Bea ja Tito tutustuivat eilen raparallin merkeissä. Tito tuntui tällä kertaa juoksevan pari astetta kovinta menoaan hitaammin ja kirmasi siis ison osan ajasta Beasta jokusen metrin jäljessä. Kyllä se Tito välillä väläytteli ja kiihdytti Beasta ohi, mutta ehkei Tito halunnut elvistellä sen enempää. Kepin Tito löysi jostain ja siitä oli iloa kummallekin. Keppi vaihtoi omistajaa ja me omistajat saimme yhdestä keppivaihdosta makeat naurut. Keppi oli Bealla ja Tito juoksi tytön perään toiveikkaana. Parivaljakon vauhti alkoi olla jo kova ja Titoa alkoi ärsyttää niin, että se päästi yhden haukahduksen Bean vieressä juosten. Tyttönen tästä säpsähti niin, että kepukka tippui suusta ja sen jälkeen yksi paimen oli erittäin tyytyväinen itseensä - ja keppiinsä. Olen niin kaivannut Piitun ja Bean kaltaisia juoksukavereita Titolle, että olen tikahtua onnesta sellaiset löydettyäni. Vielä pitäisi ainakin yksi nuori bc-tyttönen,Luna, tavata.

Bea ja Tito ovat monella tavalla samanlaisia ainakin tämän lyhykäisen parin viikon tutustumisen perusteella. Kaikista tykätään ja suurella sydämellä. Olenpa pari kertaa pistänyt Bean solmuun eli omistajan harmiksi riehuttanut sitä. Vastapainoksi Tito sai eilen käskystä juosta parkkipaikan läpi Jonnan luo "sanomaan hei". Titon "hei" on sitä luokkaa, että siinä meinaa lentää turvalleen jokainen uhri. Joskus ajattelin opettaa tämän käskyn uusiksi, mutta Tito on niin sekopäisen hauska revetessään liitoksistaan, että on jäänyt ihan ajatuksen tasolle. Ihmiset, jotka haluavat Titoa silittää, mutta eivät pussata, saavat rauhallisemman version eli Tito käsketään maihin ja sitä saa siinä sitten silitellä ja rapsutella. Oli kuitenkin jälleen kerran hyvä osoitus Titon avoimuudesta, koska Tito ei ollut koskaan tavannut Jonnaa aikaisemmin. Sinne se juoksi halittavaksi, kun luvan sai. Minun pieni sekopää!

Sairasloma on sisältänyt istuskelua ulkona, kun aurinko on näyttäytynyt. Kalastajien touhuja on mukavaa seurata ja heidän kanssaan tulee aina juteltua. Pari päivää sitten Tito sai luvan tervehtiä juttelemaan tullutta miestä ja pitihän sen keksiä jotain. Ensin otti parit rapsut vastaan, mutta kiepsahti sitten miehen toiselle puolelle, tunki päänsä miehen jalkojen välistä ja katsoi silmät suurina ylös miehen kasvoihin. Että terve, terve...

Syksy tarkoittaa pudonneita lehtiä eli tunnarikapuloita olen pitänyt mukana viime päivinä ja Tito on saanut etsiä muutakin kuin lelujaan ja keppejä. Nenä toimii hurjan hyvin. Kaukoja on treenattu sisällä ja joitain uusia temppuja samaten. Kapulointia, seuruuta, jääviä ja nyt alkaa näyttää siltä, että me mukamas tokoillaan. Pois se meistä. Kunhan askarrellaan.

Tältäkö se tuntuu?

On se vaan hurjan hieno tunne, kun alkaa ymmärtää jotakin asiaa päivä päivältä paremmin ja paremmin. Oli se sitten jokin koiralaji tai vaikka ruoanlaitto. Piuhojen yhdistyminen omassa päässä on siinä määrin euforista, että tekisi mieli pienet pirskeet pitää. Mutta ei minulla ole joka päivä aikaa pystytellä juhlia...

Järjettömän huonolla aasinsillalla siirryn lokakuun agilitytreeneihin. Olen käynyt sunnuntaisin eri koirakoiden kanssa Agility Akatemian tiloissa treenaamassa. Ensimmäisellä kerralla teimme ralliradalla irtoamista ja huomasin parilla toistolla hyvin, että kyllähän Tito irtoaa hyvin, mutta juoksee tietysti kovempaa, jos tehdään kilpajuoksuna. Parin irtoamisen jälkeen tehtiin samalla radalla tiukkaa kääntymistä yhdeltä esteeltä. Titon tuntien, olisin olettanut sen lähtevän irtoamaan samalla tavalla kuin ensimmäiset kierrokset, mutta yllätti, hyvä tavaton. Nyt muistilistalle tuli, että en saa hidastaa omaa juoksuani kääntääkseni koiraani. Käyn merkkaamassa sen kääntöesteen ja se on siinä. Muistetaan ja harjoitellaan. Siihen nähden, että kääntötapa oli meille aika uusi, olin iloinen, kun Tito sen luki. Irtoamiset ja kääntämiset tehtiin matalilla rimoilla.

Ralliradan jälkeen tein Titolle muutaman hyppysuoran korkeammilla rimoilla. Keräsi itseään omaan silmääni hyvin, vaikka lopussa ammottkini putki. Saksalaista kokeilin myös ja tämä on tällä hetkellä yksi lempiohjauksistani. Niin sujuva ja toimiva!

Toisella kerralla työstettiin välistävetoja ja näitä saadaan näköjään työstää jatkossakin. Pitäisi tehdä itselle paremmin selväksi, mistä on kysymys, ennen kuin ottaa sen koiran mukaan. Kun treenien lopussa tein samaa harjoitusta vielä omatoimisesti, sain joitain hyvältäkin näyttäviä toistoja aikaiseksi. Näitä pitäisi muistaa ottaa ensi kerralla. Rengas tuli radalla aidan takaakierron ja sokkarin jälkeen - kehikosta meni ja toisenkin kerran. Jos lähetti kauempaa suoraan, meni renkaasta, mutta sokkari ja uudenlainen rengaspaholainen olivat näköjään liikaa. Hyvä naurut siinä sai ja taisin käkätykseni keskeltä yrittää vähemmän vakuuttavasti kirota Titoa.

Ystävämme naksutin toimi ratkaisuna ja sheippasin Titon siitä pirun renkaasta läpi. Hetihän se tiesi kokeilla läpi, kun ei ollut sokkaria sekoittamassa. Sen sijaan, että oltaisiin jääty näin helppoihin toistoihin, vaikeutin joka kerta isolla kädellä. Hyvin se haki putki-rengasta, jotka eivät olleet linjassa lainkaan, vaan vaativat putken jälkeen kurvaamista ja keräämistä, että rengas löytyi. Samaten tehtiin kunnolla leijeröiden eli siirryin noin 8-10 metrin päähän renkaasta sivuun parin esteen ja pahviseinien taakse. Ilmeisesti rengas oli nyt ymmärretty. Saksalaista tein lopuksi vielä useammasta eri kulmasta ja hyvin haki. Love it!

Eilisiä treenejä varten oltiin katsottu rata netistä, suunniteltu se paperille ja nimetty ohjaukset.

Video oli tämä: Wiu 14 kk treenaa

Pystytettiin rata, kinasteltiin hetki esteiden paikoista ja lähdettiin tekemään lopusta lähtien 2-4 estettä aina kerrallaan. Tämä tuntui järkevältä paristakin eri syystä, mutta päälimmäisenä ehkä siksi, että tiesin itse joka kerta, minne rata jatkuisi. Jos radan keskellä meni hyvin, saattoi ahneena vetää loput siihen heti perään. Jos olisin aloittanut ratkomisen alusta, loppuosa olisi kyllä ollut ajatuksena päässä, muttei kovin hyvin vielä käsissä ja jaloissa.

Pysyin hyvin "5 toistoa settiä kohden"-suunnitelmassa treenien ajan. Pysyisinpä aina. 

Rata tuntui loogiselta ja sen tekeminen hyvältä. Tito toimi ja teki niin kuin ohjasin. Jos ohjasin huolimattomasti, Titokin lähti vähän käsistä. Yksi kohta meinasi joidenkin toistojen jälkeen jäädä kompastuskiveksi, mutta ratkaisu oli pienen pieni "FT" eli False Turn, jolla sai hyvin kerrottua, ettei seuraava este ole siellä edessä vaan tuolla oikealla. Kun rata oli pulkassa, tehtiin vielä rengasta muistutukseksi. Hyvin muisti - irtosi ja ajatteli selvästi.

Nyt agilityn treenaaminen tuntuu siltä, että kehitytään ja saadaan tekemisestä koko ajan enemmän irti.

Juuri tältä tämän pitää tuntua!

Joskus on ikävä...

Rami

I can't change the direction of the wind, but I can adjust my sails to always reach my destination.

Viime aikoina olen pohtinut jälleen paljon sitä, miten kerron koiralleni, mitä haluan sen milloinkin tekevän. Ajatukset hyökkäävät päähäni sellaisena vyyhtenä, että sen selvittämiseen tarvitaan muutakin kuin kärsivällisyyttä. Ajattelin saksia vyyhdin pienempiin osiin, joiden selvittäminen saattaisi olla helpompaa kuin koko kasan avaaminen. Katsotaan, miten selvittely lähtee liikkeelle ja minkälaisia solmuja tulee vastaan. Voihan olla, että jokin asia näyttää nyt selvältä, mutta kohdalle tultaessa se kiristyy niin tiukaksi, että siihen täytyy palata myöhemmin.

Kun puhun koirien kasvattamisesta, sillä ei ole tekemistä pentujen teettämisen kanssa. Kasvattaminen merkitsee minulle koiran työstämistä sellaiseksi, että sen kanssa eläminen olisi suurimmaksi osaksi nautintoa. Työstämisen lähtökohdaksi eivät kuitenkaan riitä vain ne omat päämäärät. Auton voi rassata juuri sellaiseksi kuin mielikuvitus suinkin keksii ja lompakko antaa myöten. Talon voi rakentaa omiin tarpeisiin sopivaksi ja sinne voi laittaa kattoikkunan, jotta tähtiä voisi katsella vuoteesta. Koiran kanssa omat haaveet ja setelinippu eivät riitä. Koira on aina lähtökohtaisesti jotakin, mihin ei voi vaikuttaa. Oman mielikuvituksen avulla koiraa voi työstää hyvin paljon. Tähän ei tarvita rahaa, mutta aikaa sitäkin enemmän. Ongelmien lähtökohtiin voidaan syventyä ja täten puuttua perimmäisiin syihin. Ajan ja taitojen puuttuessa ongelmat voidaan hoitaa voimakeinoin tai tukahduttamalla koiran yritys ilmaista itseään.

Koirasta voi muokata jotakin, joka parhaimmillaan muistuttaa hyvin paljon omaa ihannetta. Oma ihanne kuitenkin muuttuu tilanteen mukaan. Voin ainakin itse sanoa, että taitojeni, tietojeni ja kokemusteni lisääntyessä, ihanteeni muuttuvat nopeasti. Mielestäni on tärkeää, että jonkinlainen ajatus siitä ihannekoirasta on olemassa. Parhaimmillaan se auttaa ohjaamaan oman koiran työstämistä eteenpäin. Se saattaa tiukan paikan tullen muistuttaa, miksi kaikki on vaivan arvoista. Pahimmillaan ajatus ihannekoirasta voi toisaalta lannistaa ja saa toteamaan, etteivät omat kyvyt riitä sen saavuttamiseen.

Kun mietin Titoa ja sen kanssa rämmittyjä soita ja juostuja niittyjä, ajattelen tietysti, että osassa asioista olen onnistunut hienosti. Olen jopa ylpeä ja meinaan pakahtua onnesta, kun tietyt asiat toimivat. Sitten on se räme, jota tulee toisinaan tarvottua, kun pitkospuita ei löydy. Se tunne, kun ei yksinkertaisesti tiedä, mitä tekisi, on lamauttava.

Kun Tito tuli minulle, olin aivan kädetön. Toisinaan saatoin omistaa toisen käden, mutta siinäkin oli peukalo keskellä kämmentä. Olin niin hukassa, että epäilin jo pitkospuiden olemassaoloa. Hyvin nopeasti aloin kuitenkin miettiä valmiita toimintatapoja, joita toteuttaisin eri tilanteissa. Teen näin edelleen ja koen tämän helpottavan elämistä Titon kanssa valtavasti. Suunnittelen etukäteen, mitä teen eri tilanteissa ja pystyn tätä kautta helpommin vaikuttamaan Titon tapaan toimia ja ajatella. Kun olen päättänyt valmiiksi, mitä sanon "saako sitä silittää" -ihmisille, tilanne on hallinnassa. Muuten saattaa käydä niin, että pari lasta on jo koirani kaulassa roikkumassa ennen kuin ehdin tehdä mitään. En halua myöskään hätäisesti vastaavassa tilanteessa nykäistä Titoa pois tai ärtyä, koska koira luonnollisesti aistii tämän heti. Kun tilanne on hallinnassa, koirakin huomaa, ettei ole tarvetta pystyttää sirkusta.

Sanavalmius on koirien kanssa muutenkin arvokasta. Pari vuotta sitten pyysin usein ventovieraita ihmisiä vain seisomaan paikoillaan, jotta Tito pääsi omia aikojaan heitä haistelemaan. Tein näin miesten, naisten, lasten, roskakuskien, poliisien ja esimerkiksi kypäräpäisten moottoripyöräilijöiden kanssa. Halusin, että Titolla on aikaa haistella ihmisiä ilman, että sitä heti silitettiin, nosteltiin syliin ja väännettiin solmuun. Ei, Tito ei ollut ihmisten kanssa varautunut, epävarma tai pelokas. Mielestäni oli kuitenkin hyvä tarjota sille mahdollisuus haistella ja tutustua itse. Ihmisten kanssa piti olla toisinaan tiukkana, mutta kukaan ei koskaan kieltäytynyt pyynnöistäni. Pimeillä lenkkipoluilla tämä oli myös tärkeää. Tito sai tutustua tummiin ja hiljaisiin hahmoihin juuri niin nopeasti tai hitaasti kuin halusi.

Titon kanssa olen hyvin pitkälle yrittänyt ehkäistä epätoivottujen toimintamallien syntymistä. Tärkeintä minulle on ollut, että joka tapauksessa kaiken huomaava paimen ei reagoisi uusiin asioihin kielteisellä tavalla. Näin ollen Tito onkin omaksunut hyvin, että kaikki voi olla hurjan mielenkiintoista. Varmasti se on sen geeneissäkin, mutta uskoisin vaikuttaneeni Titon silmälasien roosaan sävyyn.

Näitä suunnitelmia Titon maailmankuvan työstämiseksi ja toisaalta sen toimintaa ohjaavaksi ovat olleet esimerkiksi:
- Jos joku alkaa puhua minulle, naks ja Titolle ruokaa naamaan ennen kuin edes vastaan toiselle.
- Jos kuuluu kova ääni, naks ja ruokaa naamaan.
- Aina, kun hissin ovet avautuvat, naks ja namia naamaan. Koskaan ei tiedä, onko ovien toisella puolella joku.
- Kun ohi humahtaa pyörä tai kipittää juoksija, naks.
- Kun hämärässä näkyy liikettä, naks.
- Kun tuulisena päivänä lentää lehti ohi, naks.
- Kun lintuparvi pyrähtää lentoon, naks.
- Kun mitä tahansa poikkeavaa tapahtuu, naks ja namit naamaan.

Uusia ja ihmeellisiä asioita saa katsoa. Katsominen on toivottavaa, mutta myös kohteen katsomisesta luopumisesta palkitaan.  Jos tilanne on liian vaikea, vien Titon pois tilanteesta sellaiselle etäisyydelle, että katsominen ilman sirkusta on mahdollista.

Olin visusti päättänyt, että en nosta pentua syliin ja sitä kautta pois tilanteista. En myöskään silloin, jos toinen koira juoksi luokse. Sitä tapahtui onneksi lähinnä pentutreffeillä. Tito saattoi väsyneenä hakea suojaa jaloistani, mutta tällöin menin vain kyykkyyn ja tein muille pennuille selväksi, että pysyvät loitolla. En hyssytellyt omaani, mutta kerroin sille, että minä pidän muista huolen. Pentutreffeillä pidin myös Titoa koko ajan silmällä. Olen sitä mieltä, että nämä tapaamiset eivät ole sitä varten, että pennut päästetään rellestämään ja samalla voi itse vaihdella kuulumisia muiden omistajien kanssa. Nämä tapaamiset ovat sitä varten, että voi seurata, miten oma pentu selviää eri tilanteista. Ne ovat hetkiä, jotka kertovat huikean tärkeää tietoa omasta pennusta. Kyllähän minäkin kuulumisia vaihdoin, mutta pyrin seuraamaan oman pentuni menoa jatkuvasti. Miten se leikki, miten se reagoi muiden haukahteluihin, miten se paini ja missä vaiheessa oli tauon paikka.

Erityisesti pentuaikoina ajattelin, että kaikki hetket päivän aikana ovat tilanteita koiran kannalta. Mikään päivä ei ole samanlainen ja näin ollen pentu myös oppii joka päivä jotakin uutta. Halusin mahdollisuuksieni mukaan auttaa Titoa ymmärtämään, miten uusissa tilanteissa toimitaan.

Jotta jonkinlaisia toimintamalleja voi itselleen kehitellä, täytyy tutustua omaan koiraan. Epävarman koiran opettaminen olemaan välittämättä muista koirista voi olla valtava virhe, kun taas yli-innokkaalle koiralle se voi olla erittäin hyvä itsehillintää koetteleva tavoite. Toimintamalleja on siis hyvä yrittää tarkastella mahdollisimman monipuolisesti. Miten opettaa juuri omaa koiraa toimimaan ihmeellisessä maailmassa?