Nyt on se aika vuodesta, kun pupuja näkee useammin. Pikkuisistakin pupuista on tullut isoja pupuja. Tiedän, että pitkäkorvia on itäisessä Helsingissä hurjasti, mutta en ole kovinkaan ahkerasti käynyt niitä siellä etsimässä.
Viikon sisällä meidän nurkilla on näkynyt jänis kolme kertaa. Hyvä on, yhden näimme kahteen kertaan, mutta teoriassa siis kolme. Pari iltaa sitten näin jo pitkältä jäniksen. Istui höntti katulampun alla. Siirryin soratieltä nurmikolle, jotten pelästyttäisi jänistä, vielä. Kun pääsimme tarpeeksi lähelle, kahautin vähän hiekkaa ja jänöhän lähti. Titolla on ollut nyt tapana katsoa jänöjen pinkominen ja sen jälkeen ottaa kontaktia. Toki olen tätä vahvistanutkin, koska mielestäni on hyvä, että se kestää katsomisen. Nyt Tito ei aikaillut vaan käännähti heti, kun pupu lähti karkuun.
Kerran näime jäniksen, katsoimme sen loikkimisen ja jäimme sen jälkeen puuhastelemaan temppuja ja jotain tokoa muistuttavaa asiaa. Treenasimme tietysti siinä, missä jänöjussi oli istunut pidemmän tovin. Lopussa vapautin Titon haistelemaan ja oli mukava huomata, että sillä ei ollut aikomusta lähteä pupun perään. Haisteli, mutta tuli sitten oma-aloitteisesti luokse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti