Getting better

Viime lauantainen rysäys hyppyriltä sai minut miettimään hetken elämääni (ja tyhmyyttäni). Aika, jonka makasin rysäyksen jälkeen rinteessä, oli todella pitkä. Makasin enkä voinut liikuttaa kuin käsiäni. Kaikki muu sattui aivan käsittämättömän paljon. Katsoin sinistä taivasta ja aloin miettiä, minkälaista elämä olisi, jos en voisi enää juosta. Mitä jos minulle jäisi jokin pysyvä vakava vamma? Mitä jos käveleminen tuottaisi tuskaa koko loppuelämän? Jos en voisi kävellä lainkaan?

Ajatukset olivat kamalia. Yritin liikuttaa vähän varpaitani ja se sai koko kroppani huutamaan. Onneksi en ollut laskemassa yksin ja Mari tuli paikalle kysymään, olenko hengissä. Seuraavat päivät makasin sängyllä, popsin erilaisia särkylääkkeitä ja nahistuin.

Titon lenkittäminen sujui seuraavasti:
Eteiseen jokaista mahdollista tukea käyttäen - hyllyt, tuolit, keittiöjakkara... Eteisessä pukeutuminen noin vartissa. Tito tuo avaimet, hihnansa ja kengät. Hanskoiksi ehdottaa neulesormikkaita, mutta ymmärtää vaihtaa GTX-rukkasiin, kun kerron ulkona olevan pakkasta. Pyydän Titoa hyppäämään minua vasten, jotta voin laittaa hihnan kiinni. Rappukäytävillä huomaan, että ikkunoissa on pienet ikkunalaudat, joista saan tukea. Enpä ole niitä aiemmin huomannut. Otamme hissin yhtä kerrosta varten.

Ulkona valitsen etupihalle vievät portaat, koska niitä on huomattavasti vähemmän kuin takapihalle vieviä. Raahaudun portaita alas ja Tito pysyy vieressä. Kun pysähdyn hetkeksi, Tito katsahtaa kysyäkseen, joko mennään. Pihalla lähden määrätietoisesti etenemään talon toiselle puolelle. Takapihalla Tito voi olla vapaana. En vaadi Titoa kävelemään jalkani vieressä, koska tällä nopeudella en kokisi sitä reiluksi. Tito kävelee välillä vieressäni ja välillä vähän edempänä. Pienikin kiristyksen tunne hihnassa, Tito kääntyy heti takaisin ja odottaa lupaa jatkaa. Mennään, mennään.

Pääsemme kohtaan, josta takapiha alkaa. Pyydän Titoa taas hyppäämään vasten, jotta saan hihnan irti. Käsken alas ja käymään maihin. Sitten hinaan itseni takapihaa kohti. Jossain vaiheessa vapautan kauempana makaavan otuksen. Se sinkoaa niin kovaa ohitseni, että lumi vain pöllyää. Se juoksee ristiin rastiin pitkin pihaa. Minä seison paikallani tai yritän löytää lumikinoksen päältä asentoa, joka ei sattuisi kovin paljon. Istun auringossa ja katson mustavalkoista kiitäjää. Välillä käsken Titon maihin, kehun ja kutsun, jotta voin palkita pienellä lumipöllyllä. Kun takalistoni on umpijäässä, on aika lähteä takaisin kotiin. Titolle hihna tutulla tavalla, kun kumartuminen ei onnistu.

Kun pääsemme kotiin, olen valmis nukkumaan. Tito auttaa riisuutumisessa ja tykkää erityisesti kengännauhoista, koska ne eivät anna lopussa periksi. Hassu koira.

Eilen ja tänään on ollut jo huomattavasti helpompaa. Pystyn nostamaan lattialta tavaroita, vaikka siihen meneekin tavallista enemmän aikaa. Pystyn myös istumaan pidempään ilman, että selkä puutuu. Lauantaina aion olla valmis aksaamaan eli juoksukunnossa.

Ai niin, ambulanssin toinen hoitaja sanoi, että itsesuojaluvaisto kasvaa, kunhan tarpeeksi monta kertaa teloo itseään. Miten lohduttavaa!