Take it Easy

Aloitin Titon rauhoittumissheippaamisasian viime kesänä. Jaksoin sitä ehkä viikon ja sitten se jäi. Nyt olen kuukauden tehnyt yllättävänkin kurinalaisesti harjoittelemista ja viime lauantaina jopa agilityhallilla. Jännä juttu, miten ihminen tekeekin käytännössä eri tavoin kuin on suunnitellut. Hyvät ajatukset voivat myös hävitä ihan oven avaamalla. Huish ja hyvät ajatukset ovat poissa!

Nyt, kun olen malttanut vahvistaa rauhoittumista yhä enemmän, olen saanut todeta, että tämä on oikeasti hyvä tapa. Tiesinhän minä sen teoriassa ja kesällä viikon aikanakin tapahtui edistystä, mutta niin vain kävi, että huish.

Minulla ei ole tietoa, onko tällä asialla jokin hieno nimi, mutta tässä kuitenkin lyhykäisyydessään, mistä on kyse.
Koiran rauhoittuminen palkitaan tekemisellä. Tavoiteena on koira, joka yhdistää odottelun rauhoittumiseen ja aktivoituu vihjeestä tekemiseen. Se myös oppii, että sitä ei tarvita, jos sille ei anneta vihjettä tekemiseen.
Koska kyseessä on sheippaaminen, aloitetaan treenaaminen pienistäkin rauhoittumisen eleistä. Näitä voivat olla esimerkiksi pään kääntäminen pois omistajasta, agilityradasta tai muusta, mistä koira on kiinnostunut. Toisin sanoen koira luopuu kiinnostavista ja kiihdyttävistä asioista, päästäkseen taas tekemään. Edellytys on tietysti se, että koiran mielestä yhdessä tekeminen on mielekästä. Muuten tekeminen ei toimi palkintona.

Moni mieltää sheippaamisen lähinnä naksutteluun ja temppuihin, mutta rauhoittumista sheipatessa ei naksutella. Sen sijaan käytetään vihjettä, joka kertoo koiralle, että nyt tehdään ja nyt sitä tarvitaan. Naksuttelun "haittapuolena" on koiran aktivoituminen. Jos koira tajuaa, että sillä on mahdollisuus tienata nameja tai lelu, se yrittää miettiä, mitä sen saamiseksi tulisi tehdä. Nameja voi kuitenkin käyttää, mutta niitä ennen ei naksutella. Sen sijaan nami vain asetetaan koiran kirsun eteen maahan, kun se on rauhallinen. Näin vahvistetaan rauhallista mielentilaa, muttei aktivoida koiraa naksuttimen äänellä. Namien ei kannata myöskään olla suurinta herkkua, koska se aktivoi koiraa myös.

Itse aloitin tämän sisällä niin, että naksuttelin hetken, jonka jälkeen menin istumaan tuolille, sängylle tms. katsoen samalla "tyhjyyteen". Sivusilmällä tarkkailin Titoa, mutta en niin, että se huomasi. Kun Tito lakkasi katsomasta minua, käveli pois päin tai meni maahan makaamaan, sanoin vihjesanan, että treenataan ja jatkoin koulutusta. Jälleen treenattiin hetki eli 5-10 namia tai muutama toisto lelupalkalla. Tämän jälkeen jäätyminen ja odottelua, että Tito näyttää pieniä rauhoittumisen merkkejä. Vähitellen vaadin selvempää rauhoittumista ja pidempiä aikoja.

Ulkona olen tehnyt niin, että pysähdyn jottenkin istumaan ja matka jatkuu, kun Tito makaa vieressä pää tassujen päällä tai maassa. Oleellista on myös koiran ilme. Ei riitä, että koira makaa maassa odottaen tekemisen jatkumista. Ilmeen pitää olla "laiska" ja "löysä".

Ilmeisesti kotiläksyt oli tehty hyvin, kun lauantaina kokeilin, miten tämä toimii hallissa. Alkutreenien jälkeen siis istumaan sivuun ja koiran kiinni seinään. Odotin vähän aikaa ja Tito heitti lonkalle. Tästä kerroin, että treenit jatkuvat eli käytiin tekemässä 5 toistoa siivekkeiden kanssa ja takaisin sivuun istumaan. Näitä tehtiin muutamia kertoja ja Tito alkoi heti toistojen jälkeen heittää mukavan asennon tuolini viereen, pää lattialle ja silmät lurpalleen. Siihen nähden, että rauhoittuminen on meidän kaiketi suurin kompastukivi, olin todella tyytyväinen. Tito pysyi hyvin myös kyljellään samalla, kun muut treenasivat ja mekastivat hallissa.

Koska ensimmäinen rauhoittumissheippailukokeilu meni hallissa näin hyvin, jatkan samaa tänä lauantaina. Suurin haaste on toistojen pitäminen muutamassa ja oman maltin kasvattaminen. Rauhoittumista siis molemmille.

"Pakko ravata" jatkuu

Kirjoitin marraskuussa meidän "Pakko ravata"-projektista. Vuoden alussa innostuin crossaamaan Titon kanssa ja otus pääsikin sen makuun. Käytyäni Nutrolin-luennolla työkavereiden kanssa sain uutta intoa jatkaa unohtuneen ravaamisen harjoittelua.

Nyt käymme vähintään 3 kertaa viikossa ravaamassa - yleensä 45-90 minuuttia kerrallaan. Mitä paremmin on aurattu, sitä mukavampi on juosta. Tänään ravattiin pari tuntia, josta viimeiset hetket Tito sai villiintyä vapaana lumipenkoissa kaahailemalla. Hassu pieni eläin.

Ravaaminen on tehty pannalla, koska vetovaljaat Tito yhdistää jo "liian" hyvin vetämiseen. Sen eleistä näkee, että se haluaa vain painaa kaasua.
Ravaaminen ei ole Titolle ihan heinäntekoa. Se haluaisi kovasti vain laukata ja juosta kieli pitkänä. Ravilenkit ovatkin sitä, että tuijotan Titoa lähes koko ajan. Laukannostoista tulee palautetta ja ravaamisesta kehua. Alussa ravataan hiljempää ja lämmitellään. Vähitellen annan askeleen pidentyä ja kehun rennosta, mutta reippaasta ravista. Pitkällä askeleella tuo on hienon näköinen ja ilo silmälle.

Koirista mennään ravaten ohi ja Tito usein liimautuu reiteeni kiinni palkan toivossa. Olen nämä palkka-anomukset kuitannut rauhallisilla kehuilla ja kehunut enemmän, kun Tito on taas siirtänyt kirsunsa eteenpäin. Haluan, että Tito oppii ravaamiseen oman mielentilan ja ymmärtää, ettei silloin tehdä muuta. Minä kerron, millä tahdilla ravaaminen tapahtuu ja tarpeet sekä haistelut tehdään luvan kanssa.

Agitreenit olen myös aloittanut nyt ravaamisella. En tosin ole jaksanut ennen treenejä ravata sitä suositeltua 30 minuuttia, mutta joka kerta kuitenkin enemmän eli suunta on oikea. Tito ei myöskään tee vielä korkeita hyppyjä tai pitkiä ratoja eli rasitus ei ole (toivottavasti ) ihan niin suuri. Treenien jälkeen on tehty pieni ravilenkki ja kotona viimeistään "loput".

Olen pyrkinyt siihen, että ravipäivinä ei tehdä kovin paljon muuta. Tottahan toki tuo jaksaisi ja hyvin voisi tehdä, mutta tämä mustavalkoisuus on minulle helpompaa. Panostan päivän ravilenkkiin ja se siitä. Jos annan itselleni luvan tehdä jotain tämän lisäksi, olemme taas tutussa kierteessä ilman lepopäiviä. Näin ollen julistan samalla itselleni "Pakko levätä"-projektin.

My Favorite - Back on Track

Kerroin pari kuukautta sitten hankkineeni Titolle ja itselleni Botit. Nyt on pari kuukautta takana ja tuotteita on käytetty.

Jotain tapahtui ja Titolla on nyt sekä verkkoloimi että toppaloimi. Verkkoloimen heitän Titolle päälle kotona ravauslenkkien jälkeen, treenien jälkeen ja tavallista aktiivisemman päivän päätteeksi. Toppaloimelle on tullut käyttöä kovilla pakkasilla, treeneissä tauoilla ja autossa ollessa. Jos nyt suoraan sanon, Titolla on loimi päällä aikas usein.

Titon verkkoloimi on kokoa 59 cm ja toppaloimi 55 cm.

Tito tulee joka kerta omatoimisesti paikalle, kun se kuulee minun ottavan loimet esille. Eivät ne siis kovin epämiellyttäviä voi olla. Tässä huomioita, joita olen tehnyt:
- Tito menee nukkumaan yleensä heti, kun on saanut loimen päälleen.
- Tito nukkuu huomattavasti syvempää unta loimi päällään. Kun kyseessä on aktiivinen paimen, joka haluaisi olla kaikesta tapahtuvasta tietoinen, tämä on kullan arvoista. Tito vetää sikeitä, vaikka liikun paikasta toiseen ja aamulla se pitää erikseen kutsua sängyn alta pois.
- Tito venyttelee unien jälkeen piiitkään ja hartaasti.
- Kun heittää molemmat loimet päällekkäin, Tito pysyy hyvin lämpimänä, vaikka olisi kylmässä autossa paikallaan.
- Toppaloimi ei sovellu lämmittelyravaamiseen, koska etuosa osuu etujalkoihin - ainakin Titolla.

Minulla on itsellä pitkät pöksyt, boxerit, poolopaita, minipeitto ja pohjalliset. Näistä olen käyttänyt poolopaitaa ja pitkiä pöksyjä eniten. Vaikka tuotteet eivät olisi mitenkään erikoisia keramiikkavaloksineen, olisin ne ehkä hankkinut. Tuotteet ovat ihanan tuntuisia!

Olenko sitten huomannut tuotteissa mitään eroa tavallisiin kerrastopaitoihin ja -housuihin verrattuna? Olen. Nukkuminen nämä päällä on aivan omaa luokaansa. Herääminen on minulle jo muutenkin vaikeaa, mutta nämä päällä se on lähes mahdotonta. Herääminen tuntuu siltä kuin yrittäisi nousta maan alta. Nukkuminen on selvästi syvempää. Näen myös paljon enemmän unia, kun nukun Back on Trackit päällä. Tiedä häntä, ehkä nämä eivät ole ihan täysin huuhaata.

Jos joku miettii loimen ostamista koiralleen, suosittelen toppaloimea. Se pitää lämmön paremmin ja suojaa myös tuulelta. Verkkoloimi tulee kyseeseen, jos etsii kevyempää loimea tai loimea paksumman takin alle.
Mikäli joku on harkinnut tuotteen hankkimista itselleen, suosittelen ehdottomasti pooloa tai muuta paitaa.

Säällä kuin säällä - treeniliivi päällä

Toinen yritys

Blogi ehti olla alle vuorokauden suljettu ja sain monta s.postia, viestiä ja kyselyä.

"Miksi olet muuttanut blogisi salaiseksi?!"

Minä kirjoitan blogia useasta eri syystä.
Haluan pitää kirjaa siitä, mitä olen Titon kanssa tehnyt. Myöhemmin on hauskaa lukea ja muistella asioita, joita ei muuten enää muistaisi. Tietokoneella kirjoittaminen on (valitettavasti) mielestäni kätevämpää kuin päiväkirjaseen raapustaminen. Jos näkisitte käsialani, tukisitte varmasti tätä ajatusta.

Minun päässäni käy jatkuvasti kova vilske. Analysoin tarpeettoman paljon ja pohdin asiat monesta eri näkökulmasta. Saan ajatusruuhkan päässäni hetkeksi hiljaiseksi, kun istun alas ja kirjoitan ne näkyville. Näkyville minulle itselleni sekä teille lukijoille.

Ajatusten jakaminen muiden kanssa on antoisaa. Minä pidän blogeista, joissa kerrotaan muutakin kuin "treenattiin ruutua". Lisäksi ei tarvitse kirjoittaa paljon, että mielenkiintoni herää. Jos tämän ruudun treenamisen lisäksi on mietitty kyseisen koiran oppimisprosessia ja treenitilannetta, mietitty vähän eri vaihtoehtoja sekä katsahdettu tulevaisuuteen, I like.

Arkielämässä tapahtuvista seikoista kirjoittaminen vaatii usein paljon kirjoittajalta. Se, että julkisesti kirjoittaa oman koiransa rähinöinnistä, yksinolo-ongelmista, rauhoittumisongelmista, varastelusta tms., saa minulta arvostusta. Ongelmista kertominen julkisesti avaa usein keskustelua. Joku saattaa kertoa, että omalla koiralla on samanlainen ongelma. Toinen puolestaan on löytänyt toimivan keinon ja jakaa tämän tiedon. Kolmannella on toisenlainen näkemys ongelmaan, mikä saa neljännen yhtymään keskusteluun. Keskustelijat eivät ehkä tunne toisiaan, mutta heitä yhdistää jokin asia. He voivat auttaa toisiaan monella tavalla tietämättäänkin.

Arkikäytösongelmien lisäksi blogeista voi saada hienoja oivalluksia treenaamiseen. Vaikka itse on pohtinut esimerkiksi tietyn liikkeen opettamista moneen kertaan ja puhunutkin siitä kavereiden kesken, ratkaisu voi löytyä muualta. Blogimaailmassa liikkuessa ei voi koskaan tietää, mitä seuraavan linkin takana on. Siellä voi olla jotakin todella tylsää, jota ei jaksa lukea tai katsoa kuin 5 sekuntia. Toisinaan auennut blogi voi olla kuitenkin kuin katkelma omasta elämästä. Tekstiä lukee mielenkiinnolla ja yht'äkkiä onkin lukenut kaikki tekstit kyseisestä blogista. Voi olla, että joku muu opettaa samoilla periaatteilla tai on löytänyt keinoja, joita itse ei ole tullut koskaan ajatelleeksikaan. Blogia lukemalla tekee mieli pukea treeniliivi päälleja lähteä heti kokeilemaan oman koiransa kanssa. "Miksi en itse tuota ole ajatellut? Olisiko tässä ratkaisu meidän pulmaan?"

On myös kiehtovaa seurata, miten joku edistyy koiransa kanssa. 

Kirjoittaminen voi olla myös terapeuttista. Ramin kuolema on ollut minulle valtava asia. En voi mennä saareen vanhempieni luo viemättä kynttilää Ramin haudalle. Menetyksestä  kertominen julkisesti oli minulle iso asia. Kuka tahansa sai lukea, miltä minusta tuntui. Sisälläni vellovista tunteista ja ajatuksista kirjoittaminen oli minulle kuitenkin paljon tärkeämpää. Tämä oli minun tapani käsitellä Ramin menetystä - olen iloinen, että niin tein.

Kun minulla on mahdollisuus saada muiden blogeista oivalluksia ja ajatuksenaiheita, olen suunnattoman iloinen, jos joku voi saada samoja kokemuksia minun blogistani.

Minä haluan saada aikaan keskustelua. Minä olen puoliksi hollantilainen ja minä puhun - paljon.

Miksi siis kaiken tämän jälkeen suljin blogini? Koska tuntui, etten voikaan enää kirjoitaa haluamallani tavalla. Muutamia tekstejäni ymmärrettiin todella väärin ja sain aikaan pienen sanasodan. Nämä väärinkäsitykset on toivottavasti viimeistään eilen setvitty asianomaisten kanssa.
Lainaan itseäni: "Minä pidän sinisestä, mutta se ei tarkoita, että sinunkin täytyy siitä pitää."

Loppuun kuvia (minusta), jotka tukevat ajatustani: Elämässä pitää olla kokemuksia.

Jep, minä turkoosissa.

Kaunis koira

Tito kävi eilen kuvissa ja alustavasti kuvat näyttivät Pellen mukaan hurjan hyviltä. Sanoi, että Titolla on kauniit luut... Toivotaan, että viralliset tulokset ovat myös "kauniit".
Kuvautin lonkat, kyynärät, olat ja lannerangan. Silmätkin tiirattiin läpi. Kaikki näytti  hyvältä eli nyt voidaan hyvillä mielin jatkaa rymyämistä.

The more you sweat in practice, the less you bleed in battle.

Tässäpä tunnelmia lauantaisista hallitreeneistä.
Toisissa treeneissä Janni oli tehnyt radan, jossa alussa pääsi astetta kovempaa. Ensimmäisen putken jälkeen aiita takaakierrolla ja sen jälkeen jotain niin ihmeellistä, ettei pää meinannut pysyä mukana. Tokihan Tito meni oikein sitten, kun itse tajusin, mihin suuntaan piti pyöriä ja missä koira on missäkin vaiheessa. Tuntui niin hassulta, kun Tito löytyi alussa pyörähdyksen jälkeen vasemmalta puoleltani, kun odotin sen tulevan oikealta. Missä kädet, missä jalat?


Takaakierto onnistui omasta mielestäni hyvin ja ihmeellinen balettipiruettitanssi myös - koirakin löytyi oikealta puolelta! Piruetin jälkeen oli yhdeltä aidalta vippaus (joku semmonen, kun koira viskataan pois). Tämä oli meidän takapihaharjoittelusta tuttu juttu ja onnistui hienosti. Tuntuu kivalta treenailla nyt oikeilla esteillä, kun ei tarvitse kuitenkaan aloittaa ihan nollasta.


Agin jälkeen näytin Titon seuraamista. Kyllähän se seurasi. Näistä treeneistä virisi pieni (mutta vain pieni) tokointo ja useamman kerran viikossa ollaankin tehty kaikkea pientä. Minä tunnetusti harrastan tätä askartelua koirien kanssa.


Lopussa taisin kipata nurisijan BOT päällä kyljelleen. Jännä, miten hiljaa koira osaa piipittää. Niin kauan siinä sitten köllitään, että se pienikin kitinä loppuu.


Kolmansissa treeneissä halusin tehdä ralliradan. Kolme aitaa, mutkaputki, kolme aitaa ja taas mutkaputki. Näin saatiin hieno ellipsi ja siinä sai mennä kovaa. Tämän jälkeen tehtiin omatekoinen hyppytekniikkasarja Titolle. Titohan ei ole rimoja kauheasti nähnyt ja olen nähnyt kuvista, että niitä käytetään kisoissa. Pitäisi mennä yli - ei ali eikä läpi. vaihdeltiin rimakorkeuksia ja aitojen etäisyyksiä. Yksikään rima ei tippunut, mutta en yhtään yllättynyt, että Tito hyppää kuin bc. Ponnistaa kaukaa, matalana ja rimaa hipoen.


Minusta ei kuitenkaan ole hyppytekniikan hiomiseen. Jos tuo olisi rymistellyt päättömästi rimoista läpi, harkitsisin kursseille lähtöä. Voihan se olla tulevaisuudessa edessä. Juuh, kannattaisi tehdä nyt, ettei opi väärää tekniikkaa. Meidän kannattaisi myös pitää niitä lepopäiviä useammin kuin kerran kuussa. Olisi myös hyvä liittää liikkeisiin käskyjä. Ennen kaikkea - pitäisi opettaa rauhoittuminen kunnolla.


Muutin vähän romuralliradan aitojen paikkoja ja treenasin vielä takaaleikkaamista. Titon kanssa on niin kiva tehdä, kun se viidessä minuutissa voi kehittyä paljon ja oppia mitä vain. Ohjaaja tarvitsee samaan paljon pidemmän ajan.
Syy: Ohjaaja miettii liikaa. Koira elää hetkessä ja tekee parhaansa.

Näissä treeneissä tein lopussa myös seuruuta ja pari vauhtinoutoa.


Neljännet treenit menivät ohi suun, koska olin aikaisemmin päivällä kokeillut lentämistä huonolla tuloksella. Olisi ollut kiva osallistua, koska paikalla oli vain pari kaveria eli olisi ehtinyt treenata hurrjan paljon.


Viidennet treenit käytiin viime lauantaina ja Tito aloitti putkilla ja aidoilla. Vähän tutkailtiin, kuinka paljon sitä pitää saattaa esteille (ei paljon), miten poju kääntyy, kun on niitä rimoja ja missä vaiheessa minä liikun ja käskytän. Ihan perusjuttujahan sieltä ilmeni: kolisee eikä käänny heti, jos saatan liikaa ja olen myöhässä. Tuntuu vähän hölmöltä kirjoittaa, että minun pitää luottaa Titoon enemmän ja ohjata selkeämmin. Kuka ei olisi kirjoittanut niin blogiinsa? 


Tehtiin jokunen hyppysarja muodon vuoksi, mutta tekniikan analysoimisen sijaan jäimme keskustelemaan itse hyppytekniikan treenaamisesta.


Lopuksi kokeiltiin Jannin taiteilemaa rataa. Vaikka Tito teki omasta mielestäni oikein kivasti takaaleikkauskohdan, sain jäätävän tuomion. Tito kiva, Nova ei-kiva. Käteni huiskautus toimii, koska Tito on sen oppinut. Jannilla oli kuitenkin tähän vaihtoehto, jossa piti käyttää kahta kättä ja kääntyillä kamalan monta kertaa - vaikka sen koiran voi myös vain huiskaista sinne esteelle. Sunnuntaina treenattiin sitten useampi sessio tätä kaksin käsin kääntämistä. Lauantaina nähdään, onko oppi menny perille.
 

Viidensissä treeneissä en tehnyt ollenkaan tokoa, koska olin tehnyt jo useamman setin päivällä.


Päälimmäisenä ajatuksena näistä treeneistä on ollut: Lisää!
Onneksi on talvi, etten käy joka päivä treenaamassa lähikentällä. Titon kanssa on kiva treenata ja treenikaverit ovat osaavia. Kun porukassa on useampi harrastaja, koulutustyylejä on vähintään yhtä monta. Näin ollen treeneistä saa paljon irti. Jonkun kanssa voi aina pohtia ja analysoida, miten ja miksi. Koska omassa päässä menee lujaa koko ajan, voin pohtia tietysti itsekin, miten ja miksi. On kuitenkin mielekkäämpää jakaa ja vastaanottaa kuin pyöritellä oravanpyörää omassa päässään. 

Talvi tuli

Getting better

Viime lauantainen rysäys hyppyriltä sai minut miettimään hetken elämääni (ja tyhmyyttäni). Aika, jonka makasin rysäyksen jälkeen rinteessä, oli todella pitkä. Makasin enkä voinut liikuttaa kuin käsiäni. Kaikki muu sattui aivan käsittämättömän paljon. Katsoin sinistä taivasta ja aloin miettiä, minkälaista elämä olisi, jos en voisi enää juosta. Mitä jos minulle jäisi jokin pysyvä vakava vamma? Mitä jos käveleminen tuottaisi tuskaa koko loppuelämän? Jos en voisi kävellä lainkaan?

Ajatukset olivat kamalia. Yritin liikuttaa vähän varpaitani ja se sai koko kroppani huutamaan. Onneksi en ollut laskemassa yksin ja Mari tuli paikalle kysymään, olenko hengissä. Seuraavat päivät makasin sängyllä, popsin erilaisia särkylääkkeitä ja nahistuin.

Titon lenkittäminen sujui seuraavasti:
Eteiseen jokaista mahdollista tukea käyttäen - hyllyt, tuolit, keittiöjakkara... Eteisessä pukeutuminen noin vartissa. Tito tuo avaimet, hihnansa ja kengät. Hanskoiksi ehdottaa neulesormikkaita, mutta ymmärtää vaihtaa GTX-rukkasiin, kun kerron ulkona olevan pakkasta. Pyydän Titoa hyppäämään minua vasten, jotta voin laittaa hihnan kiinni. Rappukäytävillä huomaan, että ikkunoissa on pienet ikkunalaudat, joista saan tukea. Enpä ole niitä aiemmin huomannut. Otamme hissin yhtä kerrosta varten.

Ulkona valitsen etupihalle vievät portaat, koska niitä on huomattavasti vähemmän kuin takapihalle vieviä. Raahaudun portaita alas ja Tito pysyy vieressä. Kun pysähdyn hetkeksi, Tito katsahtaa kysyäkseen, joko mennään. Pihalla lähden määrätietoisesti etenemään talon toiselle puolelle. Takapihalla Tito voi olla vapaana. En vaadi Titoa kävelemään jalkani vieressä, koska tällä nopeudella en kokisi sitä reiluksi. Tito kävelee välillä vieressäni ja välillä vähän edempänä. Pienikin kiristyksen tunne hihnassa, Tito kääntyy heti takaisin ja odottaa lupaa jatkaa. Mennään, mennään.

Pääsemme kohtaan, josta takapiha alkaa. Pyydän Titoa taas hyppäämään vasten, jotta saan hihnan irti. Käsken alas ja käymään maihin. Sitten hinaan itseni takapihaa kohti. Jossain vaiheessa vapautan kauempana makaavan otuksen. Se sinkoaa niin kovaa ohitseni, että lumi vain pöllyää. Se juoksee ristiin rastiin pitkin pihaa. Minä seison paikallani tai yritän löytää lumikinoksen päältä asentoa, joka ei sattuisi kovin paljon. Istun auringossa ja katson mustavalkoista kiitäjää. Välillä käsken Titon maihin, kehun ja kutsun, jotta voin palkita pienellä lumipöllyllä. Kun takalistoni on umpijäässä, on aika lähteä takaisin kotiin. Titolle hihna tutulla tavalla, kun kumartuminen ei onnistu.

Kun pääsemme kotiin, olen valmis nukkumaan. Tito auttaa riisuutumisessa ja tykkää erityisesti kengännauhoista, koska ne eivät anna lopussa periksi. Hassu koira.

Eilen ja tänään on ollut jo huomattavasti helpompaa. Pystyn nostamaan lattialta tavaroita, vaikka siihen meneekin tavallista enemmän aikaa. Pystyn myös istumaan pidempään ilman, että selkä puutuu. Lauantaina aion olla valmis aksaamaan eli juoksukunnossa.

Ai niin, ambulanssin toinen hoitaja sanoi, että itsesuojaluvaisto kasvaa, kunhan tarpeeksi monta kertaa teloo itseään. Miten lohduttavaa!