tiistai 17. lokakuuta 2017

Raporttia reissusta

Tällä hetkellä majaillaan vuonon rannalla noin 1500 kilometrin päässä Helsingistä, Norjassa. Reissusta ei ole tulossa erikseen postauksia, mutta huomioita, kuvia ja muuta reissuun liittyvää voi bongailla Titon ja Totin Facebook-sivuilta.


tiistai 10. lokakuuta 2017

Ensimmäisissä ihan oikeissa agilitykilpailuissa!

Palataan parin viikon takaiseen sanojen kera...

---

Niin koitti kisa-aamu!

Kyyti löytyi vähän liiankin suurella sattumalla lähes seinänaapurista. On se kumma, miten joku on menossa samoihin kisoihin viereisestä ulko-ovesta! Homma siis pelitti, vaikka olin muutaman minuutin myöhässä. Myöhässä, koska pyörin aamulla kotona ympyrää miettien, onko kaikki nyt mukana. Hississäkin ehdittiin jo olla Titon kanssa, kunnes piti käydä vielä jotain kotoota hakemassa. Ja tarvittavat paperit tarkistin vaatimattomasti noin kymmenen kertaa. Ettei vain ole Totin rokotuskortti ja onhan nyt tarvittavat merkinnät... Pientä jännitystä ilmassa? Ehkä.

Kisapaikalla kävin ulkoiluttamassa Titoa hetken, minkä jälkeen vein sen lainaksi saatuun isoon kuljetuslaatikkoon syrjäiseen huoneeseen. Onneksi Titolla on toisinaan jonkinlaisia kykyjä odottaa rauhassa. Tänään oli se "toisinaan" eikä tuo metelöinyt tai vinkunut. Titohan voisi ottaa hampailla oven ritilästä kiinni ja pistää menemään. Kiltisti odotti kuitenkin eikä ruvennut hötkyilemään.

Juttelin tuttujen kanssa ja kovasti minulta kysyttiin jännityksen tilannetta. Kyllähän minua jännitti, mutta ei samalla tavoin kuin esimerkiksi puheen pitäminen. Purjehdin aikoinaan useita vuosia kilpaa ja starttikellon viimeiset piippaavat sekunnit tulivat tutuiksi. Mutta ei silloinkaan jännittänyt. Silloin oli keskityttävä ihan muihin asioihin kuin jännittämiseen. Purjehduskilpailujen lähdöissä on monta muuttuvaa tekijää, joten jännitys poistui aina tuulen mukana. Olen myös viime vuosina hakeutunut oikein ajatuksella tilanteisiin, joissa jännittää, joten tunne on niin tuttu, että se on jo ihan normaalia.

Mikä sitten jännitti kuitenkin ihan vähäsen sunnuntaina? Ei Titon osaaminen, ei muiden osaaminen, ei yhtään mikään sellainen. Ihan vaan se tavallinen eli radan muistaminen. Se on minulle vaikeaa. Ei ole rutiinia, tekniikkaa. Ei ole selkeää "how to". Ei ole vielä omaa juttua ratojen muistamiseen. Tai ei ehkä radankaan, vaan radalla olevien kokonaisuuksien, linjojen, ohjauksien. Ei ole vielä kykyä ymmärtää, mihin kaikkialle ehdin ja mikä kaikki on mahdollista.

Työntekijät rakensivat rataa ja minä katselin välillä, mitä esteistä oli muodostumassa. Hmm... Parempi käydä vielä ulkona Titon kanssa. Ottaa hetki meille. Kisojen tuli alkaa kello 10 ja ensimmäisenä olivat minit ja medit. Että eihän siinä ollut mikään kiire. Joten vein Titon ulos, annoin sen juosta, ravuutin ja leikitin. Tein omat lämmittelyt ja päätin palata hallille. Kello alkoi lähestyä kymmentä.

Kun tulin halliin, sain erikoisia katseita osakseni. Ohops, tuomari oli jo puhumassa kisaajille ja ilmeisesti rataan tutustuisivat kaikki luokat yhdessä. Annoin takkini ja Titon ensimmäiselle ihmiselle, joka oli vastassa ja hivuttauduin muiden joukkoon kuuntelemaan tuomaria. Olin ajatellut, että tietysti jokainen luokka tutustuu rataan vasta ennen oman luokkansa startteja. Ei ollut ihan tuttu tämä järjestely, jossa kaikki hyörivät samaan aikaan radan kimpussa. Mutta mitä pienistä!

Tutustuin rataan aika vauhdilla. Sain juostua radan useamman kerran kovaa läpi ja kuiskailin käskyjä hiljaa mennessäni. Paitsi keinu-käskyä. Sen sanoin niin jämäkästi ja monta kertaa, että saattoi jonkun toisenkin kilpailijan käsky muuttua "GUNGA, GUNGA!"-käskyksi.

Tutustumisen jälkeen näin, että Tito oli siirtynyt uudelle pitäjälle. Anja oli tullut ihan meitä varten kannustamaan ja pitämään huolta eksyneestä parivaljakosta. Anjalla on sekä Tito että Totin sisko. Ihanalla Anjalla on vuosien (vai voidaanko puhua jo vuosikymmenien) kokemus agilitysta. Kaikki ne kisat, jotka me olemme jättäneet väliin, Anja on käynyt kisaamassa. Kaikki ne tauot, joita me olemme pitäneet, Anja on treenannut. Eli toisin sanoen täydellinen varikkohenkilö meille! Joku joka näkee kentän laidalta radan oikut ja pienet ansapaikat. Pienet sen vuoksi, ettei isoja loukkoja ykkösten radoilla yleensä ole.

Anjan kanssa käytiin vähän rataa yhdessä läpi. Hän kyseli esimerkiksi, miten olin eri kohtia ajatellut ohjata. Olipa oikein erittäin hyvä vielä ääneen toiselle kertoa, mitä on radalle suunnitellut. Eivät ohjaukset täysin puuroudu omassa päässä, kun niitä joutuu sanottamaan.

Minit menivät. Medit menivät. Maxit alkoivat. Huuuuuh! Tuli meidän vuoro. Olin jo aloittamassa, kun kuulin Anjan kuiskaavan: "Älkää menkö vielä." No ohoh! Tuomari oli puhumassa ratatyöntekijöiden kanssa jotain. Oli toki meidän vuoro, mutta ei vielä lupa aloittaa. Otin Titon pois lähdöstä ja vein se eri kohtaan makaamaan ja odottamaan. En halunnut pitää sitä lähdössä "turhaan". Ei Tito siitä lähtisi, mutta kyllä sen mielentila ehtisi muuttua ja keskittyminen saattaisi herpaantua. Totti vastaavassa tilanteessa olisi jo aloittanut, koska odottaminen on yliarvostettua.

Lopulta kuului pillin ääni ja aloitimme. Alku meni hyvin. Tito tuntui vähän tavallista hitaammalta, mutta se meni niin kuin ohjasin ja toivoin. Puolessa välissä oli kepeille tuleminen suoraan ja sitä kulmaa onkin harjoiteltu Titon kanssa ehkä vähiten. Kepit tuntuivat kestävän ikuisuuden. Olisin halunnut hihkua Titoon lisää vauhtia, mutta pelkäsin Supermiehen jättävän kepit kesken, jos en antaisi suorittaa estettä rauhassa. Suoria keppejä oli tehty kuitenkin vasta kaksi kuukautta. Rata jatkui ja tulimme kohtaan, jossa yli puolet koirista oli juossut putken jälkeisestä hypystä puomille, vaikka tarkoitus oli mennä keinulle. Olin ennen rataa tätä miettinyt ja Anjakin taisi sanoa asiasta. Kaikesta huolimatta Tito alkoi uhkaavasti ajautua puomille. Napakka käskytys ja sain Titon pois alle metrin päässä olevalta väärältä radalta. Keinu meni aika vauhdikkaasti ja lentokeinulta vältyttiin täpärästi. Loppuosa rataa meni niin kuin olin suunnitellutkin. Nollana maaliin ja tuntui tietysti hyvältä. Hieman mietitytti Titon hitaus. Eihän se ole koskaan ollut agilityssa Totin tyylinen, joka sinkoaa menemään. Tottia ei saa huudettua vääriltä radoilta pois. Meni jo. Noh, uusi paikka ja mitä noita tekosyitä nyt on.

Alkoi toisen radan rakentaminen. Se oli minulle ohjauksellisesti haastavampi tutustumisvaiheessa. Jäin arpomaan erityisesti kahden hypyn väliä. Jos en heti lyö lukkoon ohjausta, niitä tulee viisi mieleen. Että näin, voiko noin, tai ehkä tuollai, vai olisiko parempi tätä kautta, ehkä kuitenkin tuosta... Ei hyvä. Hukkaan luonnollisuuden. Meidän jutun. Alan ajatella liikaa. Juoksin rataa läpi ja loppupään SIIHEN kohtaan pysähdyin joka kerta. Sitä ollaan tummilla vesillä, jos ei harjoitellessakaan saa juostua tai edes käveltyä rataa läpi. Lisää soppaan koira ja tadaa, you are done.

Tuli meidän vuoro. Pari estettä hyvin, kolmannen ohjasin jotenkin laiskasti. En jämäkästi kertoen, mikä este ja minne sen jälkeen. Eeeei, kun vähän sillä tavoin kättä kevyesti heilauttaen. Ja silloin näin  Titon ilmeen. Sen katse skannasi esteitä ja näin epävarmuuden hetken. Skarppasin, jatkettiin napakammin. Mutta huomasin häiriintyneeni Titon epävarmasta ilmeestä. Tuli kohta, jossa piti kääntää tiukasti. Olin harjoitellut tämän monen monta kertaa tutustumisessa, mutta Tito  l e v i s i  läheisten planeettojen kiertoradoille. Sain Titon isolta hakukaareltaan takasin ja rata jatkui. Jatkui hyvin, sain vietyä pitkälti niin kuin olin ajatellut. Tultiin putkesta hypyn kautta kepeille ja joku rytmikadotus iski, Tito eksyi keppeihin kuin mikadoon. Kutsuin heti pois, käskytin kierron selän takaa ja annoin tehdä uusiksi. Samalla paukuttelin sisäisiä henkseleitäni siitä, että olen opettanut Titon kiertämään selkäni takaa. Aivan kullan arvoista tällaisissa tilanteissa!

Alettiin lähestyä loppua. Puomi check, Tito takaakiertoon hypylle ja sitten iski tyhjä kohta. Epätoivoinen räpiköinti ja Titon matka meinasi tyssätä siihen, otin uuden tilan ja veimme radan loppuun. Radalta siis 5 kepeiltä ja toinen samanlainen tuosta lopun hetkellisestä ohjausten arpomisesta.

Kolmas rata oli hyppyrata. Enää ei jännittänyt muistaminenkaan. Ehkä kahden edeltävän radan mieleen painaminen oli tuottanut sopivaa harjoitusta ja nyt olo tuntui varmemmalta. Ja niinhän se on, että ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa... Päästiin tekemään ja rata tuntui hyvältä. Sain käännettyä, juoksin kovaa. Tehtiin yhdessä. Sitten tuli kahden hypyn ja pujottelun kohta, jossa ensimmäisellä hypyllä tein onnettoman takaaleikkauksen, unohdin koiran ja ohjasin esteen ohi, jotta epämääräisyyksien jälkeen saisimme vielä uuden mikadosotkun kepeille. Kutsu, selän takaa kierto ja rata jatkui. Keppien jälkeen menikin se osuus, jota eniten jännäsin, varsin mallikkaasti. Ei ylimääräistä kaarrattelua ja ehdin kutakuinkin niin kuin olin toivonut. Jälleen kerran 5 esteen ohituksesta ja toinen kepeiltä.

Kolmesta radasta saldona: 0 LUVA, 10 ja 10

Oli palkintojenjaon aika. Hieman hämmästyin, kun Titoliini kuulutettiin kartturinsa kanssa ensimmäisen radan voittajaksi. Siis mitä kummaa? Mehän tehtiin viittä vaille väärä ratakin... Palkintolaatikkoa noutamaan ja tuomaria kättelemään. Ajattelin hakea seuraavaksi takin, jotta voisimme käydä Anjan kanssa hänen autollaan, koska Totin sisko, Typy, oli mukana. Pitihän tyttöstä päästä näkemään. Mutta en ehtinyt mitään takkia hakemaan, koska meitä pyydettiin toistamiseen ykköspallille. Hetkinen, siis kaiken sen mikado-sotkun ja ohjausten arpomisen jälkeen? Noh, uutta laatikkoa hakemaan ja tuomaria kättelemään. Jotta hämmennykseni olisi taattu, kävimme vielä kolmannenkin ykköslaatikon hakemassa. Tuntui huijaamiselta. Että niillä vähemmän ehjillä radoilla saattoi pokata ykkösiä. Olen aina ajatellut, että ykkösiä otetaan nollilla ja ihanneaikojen alittamisella. Muuten sinne ei ole asiaa. Että mikäs juttu tämä tämmöinen oikein on?

Olinhan minä meidän tekemiseen erittäin tyyytyväinen! Mehän kävimme ihan oikeissa kisoissa. Kontaktit osuivat, paljon oli hyviä kohtia, vikaan menneet kepit saatiin toisella yrittämällä korjattua, muistin radat... Jotta voittajakriteerini eivät täysin murenisi ja voisin pitää ne edelleen ajatuksella "virhepisteetön, ehjin ja nopein rata", täytynee katsoa isommat kisat ja käydä ottamassa kovemmin osumaa. Käydä toteamassa, että radan muistamisen lisäksi on osattava muutakin.

Olen nyt saanut kuulla olevani aivan liian tiukka tämän voittajakriteerini kanssa. Että juoksukisoissakin voittaja on se nopein, vaikka hän ei olisi tehnyt uutta maailmanennätystä siinä samalla. Että agilityssa voittaja on se, joka tekee yksinkertaisesti vähiten virheitä ja sen jälkeen on kaikista nopein. Katellaan...

Isoimmaksi kehityskohteeksi otin kisoista oman pääni. Eipä se ole uusi kehityskohde muutenkaan, mutta erityisesti haluan keskittyä pään nollaamiseen sen jälkeen, jos radalla tapahtuu jotain. Huomasin, etten osaa jatkaa "kuin mitään ei olisi tapahtunut" nähtyäni Titon eksyneen ilmeen tai kun takaaleikkaus ontui ja niin edelleen.

Toiseksi huomioksi käteen jäi tukihenkilön tärkeys. Ihminen, joka ei hermoile tai sekoile ja tietää tasan, mitä kisoissa tapahtuu. Kiitos, Anja, tärkeästä ja onnistuneesta varikkotyöskentelystä!

Muut sanoisivat kehityskohteeksi kisoihin ilmoittautumisen. Katellaan...

Kuvat stillejä videosta.




sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Viikko voittamisesta

Teksti on tekeillä, mutta muistellaan nyt vielä vähän kuvan avulla viikon takaista jännitysnäytelmää!

A post shared by Tito & Totti (@totti_tito_) on

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Hotti sai palan taivasta

Titon ja Totin Facebook-sivulla jo mainittukin, mutta täytyy tännekin kertoa. Totin namimaatti on saapunut ja nuorukainen on ottanut sen onnistuneesti käyttöön:


lauantai 23. syyskuuta 2017

Ensimmäistä kertaa samalla kentällä

Paradise has never been about places.
It exists in moments.
In connection.
In flashes across time.

Tälläkin viikolla on painettu kolmesti kentille menemään. Ajattelin, että vedetään nyt ainakin syksy sellaisella tahdilla, että tehdään eri tavoin kuin aikaisemmin. On ollut vuosia, kun kentällä on käyty kaksi kertaa. On ollut parin vuoden täydellinen tauko lajista. On varattu hallista treenivuoroa parina talvena kaveriporukan kanssa. On treenattu kerran vuodessa, kerran kuussa, kerran viikossa ja nyt treenataan kolmesti tai välillä jopa neljästi viikossa. Tavoitteita on ja ei. Kisatavoitteita ei ole, vaikka menin ilmoittautumaan oikeisiin virallisiin. Kun nyt on se lisenssikin hankittuna... Kisoihin on lähinnä ajatus, että mennään tekemään rata, jonka joku toinen on suunnitellut. Katsotaan, miten kaikki tässä parin kuukauden aikana kokoon veivattu toimii uudessa paikassa. That's it.

Tito on harjoitellut samoja asioita koko syksyn niin, että olen heittänyt aina uusia mausteita soppaan. Esimerkiksi keinua ollaan harjoiteltu kolmen putken ja yhden keinun rallituksella. Ihan vain, koska me voidaan tehdä ihan mitä vaan!

Totin kanssa on tapahtunut jotain isoa. Niin isoa, että poistun treenien päätteeksi metsän ja peltojen kautta niin leveästi hymyillen, että vastaantulijat pitävät kylähulluna. Olen alkanut ihan ujosti pääsemään Totin kanssa uudelle tasolle. Sitä tasoa kutsutaan yhteistyöksi.

Meillähän on ollut Totin kanssa aika ... hmm ... erikoinen agilitytaival. Se on ollut kentällä ensimmäisen kerran ihan pienenä. Karannut juoksemaan pitkin puomia, pudonnut keinulta, kiertänyt siivekkeitä hullunkiilto silmissä – se oli ehkä 4 kuukautta vanha silloin. Sitä ei koskaan tarvinnut sytyttää. Sitä ei koskaan tarvinnut erikseen motivoida. Olin tehnyt sen puolen jo kotona. Ja Totti tiesi kentälle päästyään heti, että nyt ollaan ytimessä.

Sen jälkeen Totti on aina tiennyt. Se on huutanut päästäkseen kepeille. Se ei ole pysynyt lähdöissä. Se on karannut kaikille esteille. Se on hypännyt kenttiä rajaavien aitojen yli viereisille kentille monen monta kertaa, koska sielläkin on ollut esteitä. Se on kaatanut siivekkeitä kuin ohikiitävä hurrikaani. Se on juossut rimojen ali, suoraan edessä olevien hyppyjen ohi ja tiputtanut 75 % rimoista, joista se on yrittänyt kompuroida yli. Voisi kuvitella, että nämä olisivat niitä pentuajan juttuja. Mutta ei, nämä ovat ihan tämän syksyn juttuja kaikki! Totti on nyt neljä. Vuotta.

Joten tässä on tehty aikamoista työtä yhteisen sävelen löytämiseksi. Kaikki, jotka ovat nähneet Totin kentällä, ovat sanoneet sen olevan makea. Samaiset ihmiset ovat toivottaneet hyviä hermoja ja paljon onnea matkaan. Koska on ollut päivän selvää, että olemme rämpimässä sellaisen suon läpi, ettei tosikaan.

Totti on voimaa ja nopeutta. Se niitä niin paljon, että muille ominaisuuksille on jäänyt vähän tilaa. Se antaa kaikkensa heti. Sen kanssa on voinut tehdä muutaman toiston, mutta ei yhtään enempää. Koska Totille ei ole enää annettavaa sen jälkeen. Se on aina 100 % eikä anna anteeksi mitään. Se ei paikkaa. Se ei korjaa. Se on raa'an rehellinen.

Ja sen vuoksi on tehty, kokeiltu, yritetty, todettu asioita huonoiksi, oltu sinnikkäitä, uskottu, toivottu, nöyrrytty, kirottu, melkein luovutettu ja nyt parin kuukauden jälkeen tehtiin neljä settiä (keppejä, kontakteja, keppejä, valsseja) asioita yhdessä.

Hyvänen aika, miltä tuntui tehdä tuon voimapesän kanssa yhdessä! Miltä tuntui viedä ja olla vietävänä samaan aikaan – tasapainoitella kuilun reunalla. Sellaista yhteyttä meillä ei ole koskaan vielä ollut. Kaiken sen nopeuden, voiman ja hulluuden lisäksi oli rauhaa. Totti ei ollut hetkeäkään hitaampi tai vähemmän kuin se on. Mutta se pysyi kasassa. Se pystyi keskittymään ja lukemaan epämääräistä viittomakieltäni, jonka yritin pitää yksinkertaisena ja selkeänä.

Totti ja minä olimme ensimmäistä kertaa samalla kentällä.