sunnuntai 20. elokuuta 2017

Kysyntä ja tarjonta kohtaavat!

Koska lukijat ja muutaman Facebook-ryhmän jäsenet ovat laittaneet viestiä, että voisiko pojilla olla omat Facebook-sivut, näin tapahtui. Titon ja Totin käyttämättä jääneille tarvikkeille on toki ollut oma sivu, joka on toiminut aivan pirun hyvin. Nyt samainen sivu muuttaa muotoaan niin, että siellä säilyy kirppari, jonne olen syksyllä jälleen lisäämässä tuotteita. Sen lisäksi päivittelen sivulle blogihommia, tiedot tulevista syksyn arvonnoista ja muuta. Jos Titon ja Totin sekä minun puuhastelut napostelevat, käykäähän tsekkaamassa:

DROPNEUSJES

Kaverikuva Totin kanssa!

Sillon ku paistaa turha on sateita pelätä

(Tarinoita meidän reissusta tulee ripotellen tänne blogiin, koska kukaan ei jaksa lukea tai kirjoittaa yhdellä vedolla kaikkea sitä, mitä muistiinpanoissani ja ajatuksissani on.)

---

Ihan ensimmäisen kerran ajatus meidän reissusta kumpusi ilmoille, kun vein heinäkuussa Kickbiken uudelle omistajalle Mikkeliin. Istuin junassa, kirjoitin yhtä tärkeää puhetta ja katselin välillä ulos ikkunasta. Ajoittain jäin haaveilemaan ja tunnelmoimaan maisemia. Tunnelmoin sitä tunnetta, joka minulla oli junan kyydissä. Että olin menossa jonnekin. Olin matkalla.

Mikkelissä istuin järven rannalla syömässä mansikoita ja odottelin junan saapumista kotimatkalle. Kiitäessäni takaisin kohti Helsinkiä, tunsin levottomuutta. En käynyt tarpeeksi pitkällä. Olisi pitänyt jatkaa. Junahan matkasi Ouluun asti. Ainakin sinne olisi päässyt. Tunsin vastahakoisuutta Helsiinkiin palaamisesta.

Siitä se ajatus lähti. Tulin kotiin ja ilmoitin poikaystävälle, että minä lähden pohjoiseen. Aloin suunnitella reissua ja sain fiilistellä valmisteluja ja tulevaa lähtöä kahden yhteistyökumppanini, Hurtan ja Vaeltajankaupan, kanssa. He lupasivat pitää huolen, että koirilla olisi asianmukaiset varusteet ja minulla vähintäänkin katto pään päällä pohjoisen koettelemuksissa.

Suunnitelmani oli tosiaan ontuva, niin kuin edellisessä tekstissäni käy selväksi. En osannut suunnitella varsinaista reissua. Sitä oleellista eli minne tarkalleen olisin menossa. Katsoin karttoja. Selailin satelliittikuvia. Luin muiden kokemuksia. En halunnut sinne, minne muutkin. Karhunkierros on niiiiin nähty juttu, vaikken ole sitä käynytkään patikoimassa. Hetta-Pallas? No ei nyt sentään. Lukemani mukaan niin koluttu ja vastaantulijoita saa moikkailla jatkuvasti. Eeeei ihan meidän juttu. Kun on lähtöisin Helsingistä, haluaa patikoinnilta muuta kuin nuotioseuraa, telttakylää ja moikkailua.

Ostin junalipun Rovaniemelle ja bussilipun Rovaniemeltä Kilpisjärvelle. Me lähdimme hakemaan muutakin kuin tasaista horisonttia.

Nyt reissun jälkeen sanoisin, että Karhunkierros olisi voinut olla erittäin kiva. Ja Hetta-Pallas oikein mukava. Sinä, joka olet harkinnut niitä, mene ihmeessä. Ei ole pakko saattaa itseään riskien ja pelkojen äärelle. Ei ole välttämätöntä mennä sinne, missä koirat meinaavat päätyä kosken kuohuihin. Ei tarvitse väkisin saattaa itseään ja koiriaan vaaraan.

En toki ollut niin suunnitellutkaan. Mutta kuinkas sitten kävikään... 

lauantai 19. elokuuta 2017

No plan is the best plan

Ei ollut suunnitelmaa. Ei ollut kuin tunne, että pitää lähteä.
💜 Ei ollut tarve paeta mitään. Oli vain lepattavaa levottomuutta ja halu löytää jotain.
💜 Tuntui sydämessä asti. Poltti ja hehkui. Kuristi kurkkua. Oli mentävä.
💜 Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Suunnitelmani oli ontuva. Se sisälsi kaksi koiraa, teltan, jotain kaunista ja minut.
“Ethän sä voi vaan lähteä ilman suunnitelmaa?”
💜 Minä lähdin. Junan nytkähtäessä liikkeelle alkoivat kyynelet valua pitkin poskiani. Minulla oli mukana kaksi koiraa, liian painava rinkka ja epävarmuus tulevasta. Ei ollut määränpäätä. Oli vain se hetki. Oli vain se tunne.
💜 Jatkaessani pohjoisesta yhä pohjoisemmaksi bussilla näin maisemien muuttuvan. Satoi. Bussissa oli vain kourallinen ihmisiä lisäkseni. Metsät harvenivat ja horisontti alkoi kumpuilla. Kummut kohosivat mäiksi ja lähestyessäni Kilpisjärveä mäet olivat kasvaneet tuntureiksi ja vuoriksi.
💜 Jäin bussista pois. Tunsin kylmän ilman tunkeutuvan vaatteitteni läpi. Huokaisin. Olisin voinut ottaa etukäteen selvää lämpötiloista.
💜 Katsoin järven yli ja näin vuoria. Näin lunta. Sinne. Sinne tunsin kutsun käyvän.
“Sun kannattaisi lähteä matkaan vasta huomenna. On jo ilta.”
💜 Katsoin koiriani. Katsoin rinkkaani. Minulla oli kaikki, mitä tarvitsin. Lähdin.
💜 Suuntasin askeleni tunturiin. Siirsin kenkää toisen eteen. Katsoin tarkasti, mihin astuin. Olin kuullut, ettei kengilläni ollut mitään asiaa näihin olosuhteisiin. Päätin osoittaa asian olevan toisin.
💜 Matkaa oli vasta vähän takana, kun aloin tuntea kipuja. Kirosin kipua, joka alkoi säteillä selästä vasempaan jalkaani. Kirosin kipua, joka tuntui jalkapöydässä kuukauden takaisen ruohonleikkurionnettomuuden jäljiltä. Muistin viisaan miehen sanat: “Kipu on välttämätöntä. Kärsimys vapaaehtoista.” Lopetin kiroamisen.
💜 Noustuani parin tunnin ajan yhä ylemmäksi kohotin vihdoin katseeni. Näin kaiken avautuvan ympärilläni. Kivut hävisivät. Ajatukset kirkastuivat. Mieli rauhoittui. Katsoin toisen koirani nousevan kivilohkareen päälle ja haistelevan tuulta. Meillä oli kaikki hyvin.
💜 Seuraavan viikon ajan aikana koin mykistäviä tunteita. Näin kauneinta luontoa. Tunsin erämaan opetukset nahassani.
💜 Valitsin kauneimmat paikat meidän teltalle. Uin turkoosissa vuoristojärvessä. Pelkäsin useaan otteeseen henkeni ja koirieni puolesta enemmän kuin koskaan ennen. Hiljenin vuorien juurella.
💜 Nimesin kaikki valkoiset kukat edelweisseiksi. Leikien koirieni kanssa lumessa. Kiipesin rinkkani kanssa jyrkkiä seinämiä pitkin ja toivoin otteiden pitävän. Näin jokien yrittävän viedä koirani mennessään. Heräsin myrskyyn.
💜 Koin olevani maailmanluokan vaeltaja osatessani arvioida retkikeittimeni polttonesteen määrän täydellisesti. Nukuin yhden yön kaikki mukana olevat vaatteet päällä, silkkilakanassa, avaruuspeitossa ja makuupussissa. Ihmettelin, miksei Taru sormusten herraa kuvattu Norjassa tai Ruotsissa. Taputin itseäni olkapäälle selvitessäni järkyttävistä koskista, pudotuksista ja koettelemuksista.
💜 Meinasin vaipua muutaman kerran epätoivoon, mutta muistin silloin kädessäni olevan rannekkeen, jossa lukee #HALLUSSA ja nauroin tunnemyrskyilleni.
💜 Hautasin jäiset sormeni lämpimien koirieni turkkeihin. Vihasin tiskaamista hieman tavallista vähemmän jokien rannoilla. Työnsin shortsit rinkkani perimmäiseen kulmaan. Poltin puuroni pohjaan lukiessani Anna Perhon kirjaa “Anna palaa”.
💜 Söin suklaata katsellessani sateenkaaren muodostumista vuorien eteen. Kerroin toiselle koiralleni, ettei yksikään poro tarvitse paimennusapua. Näin hirven uivan auringon viimeisten säteiden valossa järven läpi.
💜 Nukuin keskellä kaikkea, keskellä ei mitään.
💙 Tunsin pienen puuttuvan palasen löytyneen.

---

Näin kirjoitin omalle Facebook-sivulleni. Viikossa ehti tapahtua enemmän kuin olisin osannut kuvitellakaan. Koirapainotteisen tarinan vinkkien, suosituksien, kokemusten ja tarvikepohdiskelujen kera kirjoitan vielä tämän kuun puolella. 

Jos teillä herää valmiiksi kysymyksiä, saatte tietysti kysellä kommenteissa. Voin ottaa ne huomioon kirjoittaessani juttua reissusta!


torstai 17. elokuuta 2017

Kiitollinen, siunattu, onnellinen



Matkannut tänne ohi ongelmien.
Mietin miten mä ansaitsen tän kaiken.
Mitä ikinä uskalsin toivoa, mä sain sen.




tiistai 8. elokuuta 2017

Matkaan lähden!

Tänään illalla puksutetaan pohjoiseen. Otin junasta suosiolla makuuhytin lemmilisällä, jottei tarvitse nuokkua istuma-asennossa koko yötä. Huomenna edessä on vielä pitkä bussimatka, jotta päästään Kilpisjärvelle. Näin ollen koiratkin saavat nukkua rauhassa tulevan yön ennen bussikeikutusta penkkien välissä.

Yön aikana tuli testattua, vuotavatko sytytysnestepullot ja maapähkinävoirasia. Ne olisivat ehkä ikävimmät löytää levinneenä pitkin rinkkaa. Pullot ja rasia kuitenkin pitivät kaikesta ravistelusta huolimatta.

Tito ja Totti ovat syöneet nyt muutaman päivän ajan nappulaa ja kuivalihaa sekaisin. Olen antanut koko sotkun turvota hyvän aikaa, koska kuivaliha tosiaan vetää itseensä aika tavalla vettä. Löysin myös kaapin perukoilta yhden pussin Ziwi Peakia, jonka nappaan myös mukaan. Koirille otan myös nesteytykseen tarkoitettua rasvaista jauhetta. Lisäilen ruokaan niin eivätköhän pojat jaksa ja pysy kuosissa.

Meillä ei ole tavoitteena patikoida mahdollisimman pitkää matkaa. Ennemminkin tavoite on nähdä sellaisia paikkoja, jotka ainakin karttojen ja kuvien perusteella ovat kaunista. Haluan päästä järvien rannoille ja kiivetä korkealle. Eli eiköhän se patikointi tule aika itsestään siinä sivussa tehtyä.

Vielä käyn hakemassa parit pähkinät kaupasta ja sen jälkeen pakkaan rinkan. Poikien ruoat ovat vielä pussittamatta eli sekin täytyy tehdä ennen lähtöä. Koitan pussittaa koirien repun niin, että se on helppo pitää päivittäin tasapainossa. Katsotaan, kuinka pakkaaminen onnistuu. Se on aina sellaista Tetriksen pelaamista, vaikka olen rinkkoja pakannut kymmeniä kertoja.

Tito ja Totti vetävät sikeitä ja ovat kovin tietämättömiä tulevasta seikkailusta. Minä en. Minua jännittää. Vatsanpohjasta oikein ottaa. Palataan parin viikon kuluttua!