sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Kisakatsomossa

Kävin aikaisemmin viikolla nappaamassa hyvän ystäväni muksuilta kivan kesäflunssan. Sellainen ärsyttävä pöpö, että on vähän kipeä. Syke nousee taivaisiin jo koirien kanssa ulkoilemisesta, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa, että minä seison ja koirat juoksevat, kaatavat puita ja kaivavat maata. Kuume nousee kuitenkin vain sen verran, että sitä on, mutta se ei tapa pöpöjä. Ärsyttävää. Kunnon taaperoflunssa siis.

Joten olen mukavasti ehtinyt seurata agilityn sm-kisoja! Tai oikeastaan olen seurannut niitä Totin kanssa. Se on tunkenut viereeni katsomaan ruutua monta kertaa, kun taas Tito nukkuu jossain. Sitä ei kiinnosta.

Erityisesti olemme seuranneet treenikaverimme suorituksia medeissä ja tietysti Totin siskon hienoja suorituksia maxeissa. Mitaleja ei kumpikaan kanna tänä vuonna kisoista kotiin, mutta on ollut kiva jännittää Totin kanssa kisakatsomossa. Näiden lisäksi olemme tuijottaneet maxeja tarkasti. Ihan niin kuin tein jo vuonna 2000, kun Helsingissä taisteltiin agilityn maailman parhaimpien titteleistä.


Sisko hyppää!

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Hus, pois nurkista pyörimästä!

Ja niin lähti myyntiin Kickbike, josta riitti iloa vähäksi aikaa. Turhaa on pitää varastossa peliä, joka on niin hyvässä kunnossa, että siitä joku saa oivan potkurin itselleen joko harrasteluun tai ihan kisoihinkin.




lauantai 3. kesäkuuta 2017

Minun mustavalkoiseni



Vuosikymmen toivottu,
hartaasti suunniteltu,
lopulta toive toteutettu.

Osaa paljon, muttei mitään.
Vailla itsehillintää, mutta tarvittaessa kyllä tietää.
Tosikko jo syntyessään,
muttei näytä aikuistumisen merkkejä vieläkään.

Tito täytti eilen seitsemän vuotta. Niin kauan on aikaa myös eräästä laskettelureissusta Norjassa. Muistan miten tunsin oloni kevyeksi rinteillä. Olinhan juuri saanut kasvattajalta viestin, että pennut ovat syntyneet. Minun pentuni oli syntynyt. Pentu, jota oli odottanut siitä asti, kun näin vuoden 2000 agilityn mm-kilpailuissa mustavalkoisia koiria, jotka juoksivat suoraan sydämeeni.

Monta vuotta se oli vain haave ja ajatus. Keskityin muihin harrastuksiini ja kävin koulut kunnialla loppuun asti. Silloin jo etsin ja etsin. Etsin tietoja ja kokemuksia tästä mustavalkoisesta koirasta. Katsoin elokuvia, videoita YouTubesta, seurasin blogeja ja osallistuin keskustelupalstojen pulinoihin. Ei ollut mustavalkoisia katukuvassa viisitoista vuotta sitten niin paljon kuin nykyään. Niihin ei törmännyt koskaan. Joskus liimauduin auton tai bussin ikkunaan nenä lytyssä, kun uskoin näkeväni mustavalkoisen. Mutta se olikin karhukoira. Aina se oli kippurahäntäinen karhukoira.

Isäni osti silloin tällöin Keltaisen Pörssin kotiin. Hän etsi sieltä yleensä osia traktoriin, uutta venettä tai perämoottoria. Joskus autoakin. Ja minä etsin mustavalkoisia. En vielä silloin tiennyt, ettei niiltä sivuilta kannattaisi ostaa mitään elollista. Kävin kaikki koirailmoitukset läpi. Olin iloinen löydöstäni, jos löysin sekarotuisenkin, jossa mainittiin mustavalkoinen. Kerran löysin mustavalkoisen ja siperianhuskyn sekoituksen. Mikä lottovoitto! Minähän olin aina ihaillut arktisia koiria.

Se oli kaikki haaveilua. Se oli nimien pyörittelyä mielessä ja tarvikkeiden koskemista eläintarvikekaupoissa. "Tuollainen panta sillä olisi ja tuollaisen pedin ostaisin." Se oli koirakirjojen lukemista ja koulutusmetodeihin tutustumista. "Näin minä opettaisin tuon ja tätä me harrastaisimme."

Kunnes tuli aika, jolloin jätin aktiivisen purjehtimisen ja myin kaiken purjehtimiseen liittyvän pois. Kun purjeet ja märkäpuvut eivät enää vallanneet jokaista nurkkaa ja varastoneliötä, oli tilaa toteuttaa haave. Oli aikaa toteuttaa toive.

Alkoi ahkera mustavalkoisen etsiminen tositarkoituksella. Yhteyden ottaminen eri kasvattajiin oli itsensä bussin alle heittämistä kerta toisensa jälkeen. Kasvattajat todella kasvattivat – nimittäin luonnetta. Oli oltava nöyrä, mutta määrätietoinen. Minä tiesin, että jossain oli minun kasvattajani ja minun pentuni.

Lopulta etsintäni tuottivat tulosta ja löysin minun kasvattajani. Löysin kasvattajan, jolle oli tärkeää muukin kuin pokaalit, tulokset ja numerot. Hän halusi terveitä mustavalkoisia, joista pidetään huolta ja joiden kanssa tehdään "jotain". Ei tarvinnut sitoutua tokoleireille eikä luvata tuloksia. Oli sen sijaan annettava sana siitä, että pentu tulisi olemaan osa arkea ja sen tarpeista pidettäisiin huolta. Minä lupasin.

Niin minulle tuli Tito.
Unelma, haave, toive.
Minun mustavalkoiseni.



perjantai 19. toukokuuta 2017

No mercy


Tänään aamulla ennen töitä kävin treenaamassa molempien koirien kanssa tyhjässä hallissa. On se luksusta, kun joutuu valitsemaan, millä puolella hallia treenaisi. Vaikka pohja onkin aivan höpö höpöä. Ulkonakin olisi voinut treenata, mutta siellä oli joku kulmat kurtussa oman koiransa kanssa. En halunnut niiden väreilyjen lähellekään... Oli omat fiilikset niin katossa!

Teen tietyistä ratavihkosista nyt järjestyksessä Titon ja Totin kanssa ratoja ja ohjausharjoituksia. Aikaisemmin olen tehnyt enemmän juttuja, joita on putkahdellut mieleeni. Ei huono sekään, mutta aika harvoin on mieleen tupsahtanut niitä epämukavia juttuja. Ne oikein loistavat poissaolollaan, kun alan miettiä, mitähän sitä tekisi seuraavissa treeneissä. Epämukavat jutut ovat niitä, joita en osaa, joiden opettamisiin minulla ei ole selkeää suunnitelmaa tai jotka olen onnistunut rikkomaan ja tiedän edessä olevan isosti korjaustöitä. Silloin mukavampi vain vähän soveltaa sellaisia asioita, jotka tietää osaavansa. Joihin on selkeä visio.

Kun nyt paukuttelen ratavihkosista settejä, on vain tehtävä. Helpot menevät Titon kanssa välillä nätisti ihan ensimmäisellä, mutta sen jälkeen vaikeutan heti leijeröiden, ohjauksia vaihdellen ja monin tavoin haastaen. Totin kanssa mikään ei ole helppoa eli sen kanssa jatketaan aivan perusjuttujen tekemistä. Sillä on nyt treenikertoja elämänsä aikana kertynyt muutenkin vähänlaisesti, että ei tässä päätä tarvitse seinään hakata. Eihän se osaa, jos se sille ei opeta.

Tänään Totti oli hämmästyttävä. Kyllä muutama rima saatiin räjäytettyä ja ihan edessä olevia esteitäkin ohitettua, mutta niiden lisäksi tapahtui kummallisuuksia. Totti teki helkkarin hyvin. Sen intensiivisyys, päättäväisyys, kiihko ja voima ovat huimaa katsottavaa. Se kiitää muutamalla loikalla hallin puolelta toiselle ja ylittää eteen tulleet esteet kuin henkäys.

Ohjaaja kuitenkin murentaa kauniin näyn liikkumalla liian rauhattomasti ja viittomalla epäjohdonmukaisesti. Vaikka Totti olisi juoksemassa täydellä vauhdilla putkeen, se käännähtää kuin kolikon päällä juuri ennen putkea, jos nytkähdän väärään suuntaan. Otinkin muutaman huitomiskierroksen jälkeen uuden lähestymistavan ja jätin käteni kokonaan pois kyydistä. Juoksin vain ja käänsin hartioitani. Rimat pysyivät ja Totti eteni halutusti. Täytynee pohtia taas tämän koiran ohjaamista ja omaa tekemistäni.

Tito antaa valtavasti anteeksi. Se lukee ratoja niin hyvin, että vaikka ohjaisin vähän tai enemmänkin huolimattomasti "sinne päin", Tito menee niin kuin pitääkin. Totti ei anna armoa. Se rankaisee välittömästi eikä siinä auta korjailut. Meni jo.

Otin kaksi settiä molempien kanssa ja tunnelma nousi vain entisestään. Oli hienoa saada upeita onnistumisia Totinkin kanssa. Tarkoitus olisi nyt aktivoida molempien treenaaminen, koska Tottikin tahtoo ja Titon talven terveysvaivat näyttävät pitkästä aikaa vihreää valoa. Kop kop.

A post shared by Tito & Totti (@totti_tito_) on

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Too much to handle


Perjantaina otin molemmat mukaan aksaamaan. Titon kanssa tein pakkovalssirataa, johon tungin jonkun sokkarinkin väliin. Meinasi pari ensimmäistä yritystä olla onnistumatta, mutta sitten rupesi kulkemaan. Sokkarin tungin sellaiseen väliin, että olisinko viidennellä tajunnut, kuinka helkkarin aikaisin se todella täytyi tehdä.

Otin Totin tekemään 2x2-keppejä. Se on tehnyt niitä viimeksi...tuotaa...siis...on tehnyt...joskus. Iskin pari keppiparia kuitenkin hyvään paikkaan ja koira irti. Totti sinkosi niin nopeasti läpi, että palkkaukseni oli aivan järkyttävä. Tiedättekö sen, kun koira juoksee eteen, alkaa etsiä palkkaa ja siinä vaiheessa vasta palkka lentää, koira kääntyy takaisin ja saa palkan. Ei, ei, ei...

Totin kanssa minulla on muutenkin vaikeuksia palkkaamisen kanssa. Se on aina niin nopea ja liikkuu eri tavalla kuin Tito, etteivät palkka ja Totti kohtaa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Jos saan heitettyä palkan oikeaan aikaan ja järkevään suuntaan, on siihen väliin ilmaantunut joku este jonka Totti joutuu kiertämään, ylittämään alittamaan tai kaatamaan.

Otettiin niitä keppejä sitten useampi kerta. Vaihdoin lähestymiskulmaa sekä sulkevaksi että avoimeksi. Molempiin suuntiin siis ja eri etäisyyksiltä. Lopulta lisäsin kuudennenkin parin. Ja Totti osasi. Kyllä se jonkun erheen muutamaan väliin tunki, mutta korjasi ja haki hienoja kulmia. Herranen aika, minun Totti!


Myöhemmin Totti pääsi vielä uudestaan kentälle ja kokeilemaan huimaa viiden esteen rataa. Rimat olivat matalat, mutta nyt halusin kepeistä innostuneena kokeilla, mitä Totti muistaa radan lukemisesta. Sillä on ollut lyhyen aksahistoriansa aikana erittäin vahva taipumus alittaa, kiertää ja kaataa esteitä. Se ei yksinkertaisesti katso eteensä. Se vain juoksee ja on onnellinen, kun jossain vaiheessa tulee putki eteen. Tosin on se niistäkin ohi juossut.

Jätin Totin istumaan. Se pysyi ja siirtyessäni radalle, Totti käänsi katseen ensimmäiseen esteeseen. Ei tuijottanut esteen ohi minuun, vaan katsoi eteensä. Hyvän tähden sentään, missä tuo on käynyt sulkeisia tekemässä?! Ja sitten mentiin. Eivät lentäneet alarimat, ei mennyt koira ohi ja irtosi upeasti eteen. Se on upea, kun me joskus kohtaamme. Se tapahtuu harvoin, mutta hyvänen aika, miten hyvältä se tuntuukaan!