perjantai 4. toukokuuta 2018

Kulkusten viimeinen kilahdus

Aikaisemmin olen asioinut eläinlääkäreillä vain Helsingissä. Ystävälläni oli mahdollisuus ottaa Tito vastaan maalla eli Helsingistä noin 25 minuutin ajomatkan päässä, joten Titoliini kiikutettiin tänään sinne.
Täytyy sanoa, että tunnelma oli aika erilainen aikaisempiin eläinlääkärikokemuksiini verrattuna. Aikaa oli, kiirettä ei ollenkaan, rentoja työntekijöitä vahvoilla kädenpuristuksilla ja sellainen hoivaava energia, että nyt tehdään Titon olo mahdollisimman hyväksi. Paljon hyvää on toki ollut aikaisemmilla eläinlääkärikäynneillä, mutta nyt tuntui oikein erityisen hyvältä. Vai johtuuko siitä, etten vollottanut yhtään Titon rauhoituksesta huolimatta? Sen jälkeen, kun olen yhden koirani lopettanut, olen ollut aivan huonona joka kerta Titoa tai Tottia rauhoitettaessa. Toimenpide näyttää ja tuntuu samalta kuin koiran lopettaminen.


Tito kävi ensin kirmaamassa viereisellä pellolla suurimmat energiat pois. Tiedossa oli, ettei samanlaista revittelyä voi ainakaan viikkoon tehdä, joten oli hyvä saada vielä nautiskella kunnon spurteista. Juoksentelujen jälkeen Titon pikkuiseen peppuun tuikattiin rauhoittavaa. Totilla on valtava takakontti, mutta Titolla on aina ollut kapea ja siro peräsin. Jatkuvasti vatkaava häntä alkoikin vartin jälkeen hidastaa tahtiaan ja lopulta tuo spagetiksi muuttunut mustavalkoinen kannettiin leikkaushuoneeseen.

Odotushuone oli aivan hyvä, mutta minä päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni ja lähdin lähellä olevaan metsään tarpomaan. Niin kaunis sää ja lämmittävä aurinko, etten suinkaan halunnut sisätiloissa aikaani viettää. Makasin lopulta ison kiven päällä pari tuntia auringossa. Kelpasi minulle odotushuoneeksi!

Parin tunnin kuluttua palasin klinikalle ja pääsin leikkaushuoneeseen istumaan Titon viereen lattialle. Siinä oltiin noin tunti ja odoteltiin, että Tito heräilee. Häntää se jaksoi vispata aina, kun kuuli ääniä, mutta muuten poika oli aivan taju kankaalla. Lopulta kannoin Titon odotushuoneen lattialle ja odottelin siinä vielä toisen tunnin, että kyytini saapuisi.



Kotona Tito ei halunnut kävellä askeltakaan. Tito halusi jäädä tasan siihen, mihin olin sen autosta nostanut. Sitä ei voinut edes vetää hihnasta liikkeelle, koska muuten tikkiosa olisi laahannut pitkin maata. Joten kannoin Titon sisään. Varmasti sillä oli pissahätä, mutta ajattelin, että on aivan se ja sama, tekeekö tuo lammikon sisälle. Niitä on viime aikoina siivoiltu muutenkin paljon. Pari lammikkoa menee vielä helposti vaikka vasemmalla kädellä siivoten.
Sisällä Tito vain nukkui ja välillä narisi kummasti. Samanlaista äänimaailmaa kuin kynsiä leikattaessa. Turhautunutta "tää on tylsää ja tyhmää ja mä haluun pois"-marinaa.
Loppupäivän aikana olen vienyt pojat yhdessä ulos. Tito on ollut ulkona ilman tötteröä ja kytkettynä, jotta se malttaisi vähän pysyä rauhallisena. Sen jälkeen, kun rauhoittavat olivat kokonaan poistuneet Titosta, se on ollut aivan sitä mieltä, että taluttimilla voisi leikkiä ja muutenkin vähän rymistellä pitkin asuntoa. Totti on saanut tapansa mukaa juosta ulkona mielensä mukaan vapaana.
Titolle on luvassa hihnalenkkejä ja Totille luksusta eli pyörälenkkejä ilman velipuolta.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

ARVONTA – Hurtta Explorer talutin

Lisäsin Titon ja Totin Facebook-sivulle arvonnan. Käykäähän isojen koirien omistajat osallistumassa, jos teillä on tarvetta uusille taluttimille!

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Ahne koira näkee unta

Yleensä sanotaan, että koira näkee unta esimerkiksi pupun perässä juoksemisesta tai vapaana juoksemisesta muutenkin. Totti näkee unta syömisestä. Tietysti.

perjantai 23. helmikuuta 2018

Elä nyt missä ikinä meetkin


Pari päivää sitten päätin toteuttaa pienen jännityksen kera ajatuksen, että lähtisin toisen kerran tekemään vetohommia – sekä Titon että Totin vetämänä. Siis molemmat eli kaksi koiraa eli enemmän nopeutta eli enemmän jännitystä eli enemmän ehkä huono ajatus.

Tuumasta toimeen. Molemmille pojille valjaat jo kotona päälle, jotta niistä innostuminen ei lähtisi aivan käsistä ennen h-hetkeä. Käveltiin tuhmasti koirat vapaana tovi, jotta päästiin lähemmäksi merta. On siinä ihmisillä kauhisteltavaa, kun autojen ja bussien vieressä lompsittiin menemään. Eihän nuo ihan kuono kiinni reidessäni kävele, mutta siinä vieressä. Sillä tavalla rennosti. Totti välillä vähän pidemmällä, mutta sitten se odottaa ja jatketaan yhdessä matkaa. Ei ole niin justiinsa. Kunhan pakka pysyy kasassa. Jos ei pysy, on taluttimia mukana. Ja kun tulee ihmisiä vastaan, käsken koirat penkkaan odottamaan tai maahan makaamaan.

Päästiin lopulta isojen peltojen väliin, josta ajattelin aloittaa. Kengät lumilautakengiksi, varusteiden tsekkaus, lauta kiinni ja Tito liinan jatkeeksi. Ajattelin tunnustella menoa aluksi vain Titon kanssa. Olihan takana kokonaiset yksi aikaisempi lumilautaveto. Tuntui hyvältä ajatukselta ottaa vähän tuntumaa hommaan ennen kuin laittaisin kaksi pahvipäätä yhdessä vetämään. Eivät ne yksinään ole niin pahvipäitä. Mutta yhdessä... Oh well...

Joten ei muuta kuin pulikasta kiinni, Titolle lupa mennä eteenpäin ottamaan liinaan tuntumaa ja lopulta vetokäsky. Totti otti heti kovan spurtin kauaksi. Kai se ajatteli itsekin vähän vetävänsä. Oli kuitenkin valjaat ja tuttu vetokäsky. Hassu. Siellä se paineli pitkällä menemään ja kääntyi lopulta ihmetellen, kun en ollutkaan valjaissa mukana roikkumassa. Tito sen sijaan aloitti vedon hienosti intoa puhkuen.

Ehdittiin Titon kanssa päästä jo kovaan vauhtiin, kun tulikin tilanne. Alun kovassa vauhdissa asiat tapahtuvat nopeasti. Kuten se, että keskellä tietä oli yht'äkkiä hiekkaa koko tien leveydeltä. SEEEEIS! ja lauta salamana poikittain. Ei hätää, jarrutus tapahtui pari metriä ennen hiekkaa ja Tito pysähtyi. Se, mikä ei mennyt niin hyvin, oli polvi. Tuntui niksahdus tai napsahdus. Joku kivulias asia tapahtui polvessa. Noh, onhan sitä ennenkin sattunut ja tapahtunut. Lauta irti ja kainaloon, hiekasta yli kävellen. Ajattelin toisella puolella laittaa laudan takaisin kiinni, mutta kappas, sehän ei onnistunutkaan. Vasemman jalan sain hyvin kiinni, mutta yrittäessäni nostaa toista jalkaa siteeseen, meinasin oksentaa kivusta. En siis laittanutkaan lautaa kiinni eikä matkakaan jatkunut ihan heti.

Seuraavat kolme varttia makasin sinitaivaan alla auringosta nauttien ja omaa jalkaa veivaten. Muutaman kerran yritin laittaa lautaa kiinni, mutta ei vain pystynyt. Sattui liikaa. Sattui aivan perkeleesti(anteeksi ruma sana). Koirat viihtyivät hyvin vapaana lumessa peuhaten. Jotenkin ihana sää aiheutti sen, etten osannut olla huolissani. Mietin kyllä, voisiko Kepo tulla hakemaan ja että mikähän siinä polvessa nyt oli. Että onhan sitä ennenkin kovasta vauhdista jarruteltu.

Jossain vaiheessa sain toista jalkaa apuna käyttäen "työnnettyä" kipeää jalkaa. Yritin saada saman efektin aikaiseksi kuin jonkun vetäessä jalkaa. Tunsin kipua polvessa ja sitten niks-naps, jokin paine vapautui. Helpotus! Tämän jälkeen polven veivaaminen alkoi olla siedettävää ja kipu helpotti merkittävästi. Odottelin vielä jonkin aikaa, kävelin vähän ja lopulta päätin polven olevan kunnossa.

Jatkoimme matkaa. Tito veti alkutaipaleen ja Totit juoksi isoimpia höyryjään pois. Tuli haastavaa osuutta, jossa kannoin laudan ja koirat saivat juosta vapaana. Tulimme jäälle ja päätin kokeilla Totin kanssa vetoa. Poika lähti rymisten liikkeelle ja koin läikähtelevää iloa. En siitä rytinälähdöstä, vaan laudan suhisemisesta koskemattomalla lumella, vapaana juoksevasta Titosta ja töitä tekevästä Totista. Auringosta, pakkasesta ja ilman raikkaudesta.

Jonkun ajan kuluttua päätin yhdistää voimat. Lumi tuntui pehmeältä, joten pää edellä kuperkeikan tekeminen ja turvalleen päätyminen ei voisi olla kovin paha. Ei pehmeässä lumessa. Molemmat koirat kiinni liinoihin. Sormet ristissä toivoin niiden pysyvän paikoillaan. Selvittäessäni liinoista parit mutkat pois seurasin sivusilmällä Totin jännittymistä. Se tuijotti eteen ja koko sen kroppa latasi voimaa itseensä. Tito sen sijaan touhusi ja vähän liikahteli iloisesti paikallaan. Juttelin pojille rauhallisesti ja kehuin niitä. Olivat hyviä poikia. Näin, miten Titokin alkoi ladata itseään. Pojat pysyivät. Odottivat lupaa. Tunsin jännitteen ja olon kuin olisin keikkunut veitsenterällä. Ilmassa oli sähköä.


Hengitin syvään ja annoin luvan. Kirkasta päivää ja aukeaa jäämaisemaa leikkasi kaksi ulvahdusta. Tito ja Totti lähtivät liikkeelle. Ne ampuivat yhdessä eteenpäin. Näin, miten ne tekivät töitä. Työnsivät takajaloilla, kauhoivat lunta tassuillaan ja nojasivat valjaisiinsa. Minä kiisin pitkin jäätä. Tunsin ihanaa keveyttä ja hihkuin koirille kehuja. Kaahailimme tasaisten alueiden lisäksi töyssyjen ja monttujen kautta. Kieli keskellä suuta kurvailin ja käytin keskittymiseni laudan käskyttämiseen. Koirat kyllä vetäisivät, mutta minun oli huolehdittava, että oli jotain vedettävää sen sijaan, että olisi jotain perässä raahattavaa.

Seikkailimme jäällä eri suuntiin, muutaman kerran päästin pojat juoksemaan vapaana, kun kahlasin lumikinosten läpi. Jos uppoan polvia myöten, ei ole asiaa laittaa koiriakaan vetämään. Pojat painavat yhteensä noin 50 kiloa ja minä hitusen päälle 60. Lisäksi varusteet, koirien uppoaminen lumeen ja jonkinlainen väsyminen jo tehdyistä vedoista. Vedättäjä on kuitenkin koiristaan vastuussa. Niiden jaksamista tulee seurata. On haukkana katsottava liinoja ja niiden kireyksiä. Koirien juoksurytmin muutoksia ei voi ohittaa olkia kohautellen. On mietittävä, mikä johtuu väsymyksestä, mikä pohjan muutoksista (lunta, ajettu tie, epätasaisuus), mikä varusteista, mikä "laiskuudesta" ja mikä tassuun tulleesta haavasta. Ei voi vain painaa menemään laput silmillä ja ihmetellä kotona, kun koirat ovat rikki.

Viimeiset osuudet kurvailimme jäällä ihmisten seassa puikkelehtien. Tuntui hyvältä päästä käyttämään lautaa eli tekemään sillä s-mutkittelua ja sopivia kanttauksia sen sijaan, että olisin vain roikkunut perässä. Perässä roikkuminen on lähinnä pystyssä pysymistä. Siistiä on päästä tekemään ja olemaan oikeasti aktiivinen kaatumisen välttelyn sijaan.

Ihmiset kuvasivat, vilkuttivat, pysähtyivät ja nauroivat. Olihan se tyylikästä. Koirat toimivat kuin hyvin suunniteltu kone! Osasivat suuntakäskyt juuri eikä melkein ja erään sillan edessä heitettiinkin OIIIKEEEEE! ja hienolla käännöksellä oikealle rantaan. SEEEEEIS! ja pysähdyttiin. Parin edellisen tunnin aikana pojat olivat toki vetäneet minua muutaman loivan ylämäenkin, mutta nyt edessä oli kiipeämistä. Lauta kainaloon ja koirien kanssa mäkeä ylös. Löydettiin samaisen ladun pää, jota olin pari päivää aikaisemmin mennyt Titon kanssa. Lauta kiinni jalkoihin, koirat eteen ja menoksi. Ilma vain suhisi korvissa, kun painettiin menemään. Hiihtäjiä jäi oikealle ja vasemmalle. Ihmiset, jotka kävelivät ajetulla reitillä, siirtyivät iloisesti hymyillen sivuun, kun tulimme kohdalle. Minä huikkasin kiitokset ja näin jatkoimme hyvän tovin. Välillä ei näkynyt muita ihmisiä lainkaan. Oli hiljaista, vain lumen rahinaa laudan alla, koirilla tasainen veto ja pilvettömältä taivaalta paistava aurinko.


Jatkoimme päivän haastavimpaan kohtaan. Ensin kävelimme pienen pätkän metsän läpi ja tulimme ajetulle ladulle niin, että edessä oli selkeästi alas viettävä mäki. Pitkä sellainen, jonka tiesin loppuvan risteykseen, josta olisi kaarrettava joko vasemmalle tai oikealle. Suoraan jatkamisen mahdollisuutta ei ollut. Eipä mittään, lautaa kiinni jalkaan jälleen kerran. Sormet ristiin, kieli keskellä suuta ja menoksi. Herranen aika, me menimme lujaa! Kaahasin fiilistellen laudalla ja kehuin koiria. Vähän ajan kuluttua aloimme lähestyä laskevan osuuden loppua ja annoin selkeän OIKEEEEE!-käskyn henkeä pidätellen. Joko menisimme kaikki eri suuntiin ja minä etenkin pää edellä päin penkkaa tai sitten kävisi niin kuin lopulta kävikin. Koirat kaartoivat upeasti kovasta vauhdista oikealle ja alkoivat tehdä töitä saadakseen minut ja laudan mäkeä ylös.

Miksikö olen niin fiiliksissä näistä suuntakäskyistä? Koska takana on aivan hirvittävän vähän mitään vetoja eikä suuntia ole tullut opetettua oikeasti sen kummemmin. Tositoimissa ne on opittu. Joskus vähän aikaa lenkeillä toistin suuntakäskyjä risteyksissä, mutta ei se ollut meidän juttu. Joskus roikuin liinan päässä ja tein samaa, mutta ei sekään ollut sitten meidän juttu. Joten nämä on opeteltu pienen paineen alla "joko ne kääntyy tai me törmätään"-metodilla.

Jatkoimme vielä peltojen välissä ja ohitimme muutamia koirakkoja. Vauhdissa kaukaa kysyin huutaen iloisesti, saammeko tulla ohi, ja joka kerta saimme luvan. Siitäkin huolimatta, että osa niistä koirista oli valmiita tekemään minun pikkuisesta valjakostani jauhelihaa. Heidän omistajansa kuitenkin hymyilivät ja osa vilkutti(mikä tämä vilkutushomma oikein on). Eli käskytin Titon ja Totin koirista ohi. Näin, että Tottia ihan läheltä tehdyt ohitukset vähän ällöttivät, mutta se piti suuntansa.

Kun lähestyimme loppua, näin Totin olevan finaalissa. Päästin sen vapaaksi ja otin loppupätkän Titon kanssa kahdestaan. Titolle heitin vielä päivän ensimmäisen pallon hyvästä loppusprintistä.

Ai jai! Kovaa mentiin, tilanteista selvittiin ja aivan hurjan hyvä tunne jäi. Katsotaan, josko tulevana viikonloppuna ehdittäisiin vielä uudestaan vetoja tekemään.



A post shared by Tito & Totti (@totti_tito_) on

lauantai 17. helmikuuta 2018

Veto! – Lumilautailua ja valjakkourheilua

Kattokaa nyt tota karvanaamaa!

Tuli tunne. Tunne, että täytyy päästä laudalle. Mutta ei ollut mahdollisuutta lähteä rinteeseen. Joten sovelsin! Titolle valjaat, minulle lauta kainaloon, monot reppuun ja Kepon nopeasti askartelema pulikka mukaan. Tänään kokeiltiin jotain uutta.

Ihmiset katsoivat huvittuneina, kun lumilaudan ja koiran kanssa hyppäsin bussin kyytiin. Mentiin vain muutama pysäkki, mutta se oli tehtävä, koska aurinko oli laskemassa. Kävellen olisimme olleet perillä haluamassani paikassa vasta auringon jo laskettua.

Pysäkiltä kävelimme keskelle peltoja. Siellä oli aurattu tie, jota ei oltu hiekoitettu. Pari ihmistä käveli ohi. He katsoivat pitkään, kun vaihdoin kenkäni monoihin ja heitin lumilaudan maahan. Ohi meni pariskunta dobberin kanssa. Omistajat katsoivat Titoa ja minua huvittuneena yrittäen samalla pitää vauhkon koiransa aisoissa.


Jännitti. Puin selkäpanssarin päälle ja laitoin kypärän päähän. Enempää suojia en omista, näiden oli riitettävä. Sanoin Titolle, että menee niin pitkälle, että liina kiristyy. Tito on opetettu siihen, että osaa yksin ollessaan hakea tuntuman liinaan ilman, että vielä varsinaisesti vetää. Siitä on sitten helppo lähteä kiskomaan, kun ei tule isoa nykäystä. Jousto meillä tietysti on, mutta tällä tekniikalla saa nykäyksen mahdollisimman pieneksi. Lauta tien suuntaiseksi ja vetokäsky. Ja niin mentiin! Tito lähti hienosti liikkeelle niin viiletettiin pitkin tietä. Muutamien satojen metrien jälkeen käännyttiin vasemmalle ja Tito osasi kääntyä kyseisessä t-risteyksessä oikein kuin vanha tekijä.

Vuorossa oli vähän ylämäkeä ja Tito jaksoi kiskoa, vaikka raskasta oli. Lumilaudan kanssa on näköjään ihan omat haasteensa, koska en voi mitenkään auttaa Titoa. Ainoastaan pitämällä huolen, etten kanttaile turhaan enkä mene keppien, kaislojen tai kivien päältä. Näitä jälkimmäisiä tavattiin ja hypin niiden sekä töyssyjen ja monttujen yli välttääkseni kaatumiset.

Lähestyimme rantaa ja pääsimme kulkemaan korkeiden kaislikkojen väliin. Laskeva aurinko värjäsi taivasta punertavaksi ja minä hihkuin ilosta. Olin niin onnellinen siinä Titon perässä keikkuessani, että meinasi aivan sydän pakahtua.

Heitin muutaman kerran Titolle pallon kauas eteen, kun sillä oli hyvä veto menossa. Tito on opetettu sheippaamalla vetämään, joten se on tottunut siihen, että pallo saattaa ilmestyä jonnekin eteen. Näimme rantatörmällä pari ihmistä koiransa kanssa ja he vilkuttivat. Vilkutin takaisin ja kuulin, miten he nauroivat. Vähän myöhemmin ohitimme hiihtävän naisen. Viiletin ohi ja kysyin vauhdissa naiselta, haluaisiko hän lainata koiraani. Nainen nauroi hilpeästi. Päädyimme pitkospuiden viereen. Vähän aikaa harjoittelimme muhkuraisessa lumessa selviytymistä, mutta sitten siirryttiin pitkospuille, joita pitkin oli kävellyt paljon ihmisiä. Kitka oli huomattavasti pienempi. Makasin hetken lumessa ja kuulin miehen äänen. Joku lenkkeilevä mies nauroi ja kyseli, onko kaikki hyvin. Ilmeisesti maassa makaavia ihmisiä ei ollut tullut enempää vastaan... Nauroin ja sanoin, että kaikki on loistavasti. Mies sanoi hymyillen, ettei ole aikaisemmin törmännyt pitkospuilla lumilautailijoihin. Noh, kerta se on ensimmäinenkin!

Jatkettiin pitkospuita pitkin ja jännitin vähän, törmäisinkö molemmin puolin oleviin tolppiin. Varsinkin mutkat jännittivät, mutta sain yllättävän mallikkaasti heitettyä kantit oikein päin ja kurvattua turvallisesti ilman törmäilyä.

Viiletettiin takaisin maalle ja ohi koirapuiston. Hieman ihmetteleviä katseita saatiin, kun kurvattiin tiukasti kaahaten puiston kulmassa. Päästiin hiihtoladulle ja jatkettiin sitä vielä vajaa kilometri. Kiihdytin Titon vielä käskyttämällä kovaan vauhtiin ja heitin pallon palkaksi. Sen jälkeen huilittiin pöllytettiin yhdessä lunta. Nauroin ja Titokin tuntui olevan iloinen. 

Otin laudan irti, vaihdoin monot kenkiin ja lähdettiin kohti kotia. Kävelimme puolisen tuntia ja Tito sai lönkötellä koko matkan kotiin vapaana. Kotona maistui ruoka molemmille.

Nyt mietin kovasti, mitä tekisin seuraavaksi. Totti vetämään yksin harjoituksen vuoksi? Yhdessä en noita voi laudan kanssa vielä käyttää, koska pojilta puuttuu käytöstapoja, jos vetävät yhdessä. Totilla olisi kuitenkin enemmän voimaa kuin Titolla, joten pääsisin haastamaan osaamistani. Totti ei myöskään ole yhtä kuuliainen kuin Tito, joten pääsisin haastamaan kärsivällisyyttänikin...